diudiudiu. Mieli aallokossa keinuu... Auttasko jäsentämään ajatuksenvirtaa jos rustais jotahii..? Kysymys kuuluukin, että kuinka paha ihminen olenkaan? Eli hukassa itsensä kanssa osa 20076.

Vaihteeks yökukkuja hilluu. Toisinsanoen rytmit on suoraan Jamaicalta. Näin yöllä sit ehtii fundeeraamaan kaikenlaista mikä mieltä painaa. Kauheen on monta asiaa mistä olen sangen tyytyväinen ja onnellinen, mutta aina löytyy niitä ahdistuksen poikasiakin. Raha-asiat on varmaan se kestosuosikki numero 1, joka heilauttaa mielialan aika pienelläkin liikkeellä vastavirtaan. Ja yleensä se on se rahan puute. Toisaalta sekin on mielenkiintoinen dilemma. Kun oikeastaan koen että meillä on varsin hyvin tota pätäkkää olemassaan. On katto pään päällä ja ruokaa ja vaatteetkin ylle ja kaikenlaista muuta elon helpottajaa ympärillä. Että ei se oikeastaan ole edes se rahan puute vaan se miten sitä välillä tulee käyteltyä..? Ku aina vaan pysys hommat hanskassa ja kulutus ois vimpan päälle järkevää niin ei näitä heilahduksiakaan tulis.. MUTTA. Siinä on aina se iso mutta. Loppu peleissä isoista summista ei tässäkään ole kyse, tänään asiaa ihmetellessäni pohdin että noin tuhannen euroa kun sais plussan puolelle vietyä budjettia, ni asiat ois taas ihan toisin. Pienistä tuloista on vaan niin vimmatun vaikia saaha yhtään mitään sivuun. Kädestä suuhun mennään :o/

Toinen asia joka kaivelee todella pahasti aika ajoin on mun äiti. Tähän ikään asti sain elää, ennenkuin suomut tippu silmiltä ja tajusin mikä hää on naisiaan. Jotenki se yhteiskunnan arvo; Äiti, on NIIN vahva, että se on jopa pyhä. Ja se kieltämättä on aiheuttanut aika monta mutkaa tähänkin matkaan. Äitini on sellainen päälle viiskymppinen nainen. Elänyt varsin epätasaista elämää ja ei ole elon kolhuilta välttynyt hänkään. Helpoksi sitä tietä ei voi sanoa. Mutta nyt vasta tajusin että aikuiseksi kasvaminen asioidensa kanssa ei ole kulkenut ihan käsikädessä tällä tiellä. 

Jouduin pohtimaan lapsuuttani. Pakotettuna. Todellakin. Satuin myös lukemaan hesarista artikkelin, jossa kirjoitettiin että "sinninkäs ihminen selättää vaikeatkin traumat". Ja kas, löysin itseni. Ja jouduin pohtimaan vielä syvemmin. Jaksan meinaan väittää, että minunkaan eloni ei ole aina ollut ihan helpoimmasta päästä. Ja yllättäen löydän useita syitä siihen niin lapsuudesta kuin siitä miten olen asiat itseni kanssa käsitellyt. Koska tänä päivänä koen olevani varsin vahva aikuinen. Toisin kuin äitini. 

Jäin pohtimaan ihan yleisesti sitä hyväksymisen tunnetta, jota vanhemmat lapsilleen välittää, omalta varhaisajaltani. En oikeasti osaa edes sanoa, että olisin joskus ollut hyväksytty, tai että tekojani olisi arvostettu. Tai se ei vaan näkynyt koskaan mitenkään. En muista että minua olisi koskaan äitini puolesta pidetty esimerkiksi sylissä. Tosin tähän saattaa myös vaikuttaa myös äidiltä saatu viimeisin suullinen palaute...? Kapinoin, ja niin vimmatusti ja käyttäydyin kuin mikäkin. Mutta nyt tajuan että olin lapsi, joka haki huomiota, sitä yleensä saamatta, edes noilla ihme tempauksillaan. Hyvää tai pahaa, olin aina ilmaa.

Mulla on selkeästi muistissa kaksi kautta, jolloin olen ollut onnellinen äidistäni ja kokenut olevani hänelle rakas. Toinen niistä kausista osuu sinne, kun mulla on ikää sellaset 4-5v. Aikaa, jolloin olin kotona ainoa lapsi. Minusta välitettiin ja menemisistä ja tekemisistä huolehdittiin. Muistan vieläkin miltä tuntui maata oranssi-valkoisessa sängyssä äidin kanssa, äidin kainalossa, kuunnella satuja tai kuunnella kun äiti lauloi virsiä. Sitten syntyi kaksosveljeni ja elämän kulku muuttui aika radikaalisti. Miestä taloudessa ei ollut, yhtäkkiä oli vain äiti ja kolme lasta yhden sijasta. Veljien odotusaikana jouduin lastenkotiin. Jaksaminen oli siis aika pahasti miinuksella äidilläni jo tässä kohtaa ja ilmeisesti myös sairaalajaksot olivat odotusaikana jo aika pitkiä. Tässä kohtaa sukulaisista tätini tuli minulle erityisen rakkaaksi, ja on sitä vielä tänäkin päivänä, vaikka luulenkin, että tunne ei ole enää molemminpuolinen.-

Velipoikien syntymän ajoilta muistan äidin tuskan jaksamisesta. Pääsin lastenkodista pois. Meillä kävi kotihengetär auttelemassa, Inkeri nimeltään. Mutta oli aika, kun Inkeri ei meille enään saapunutkaan. Siinä oli pakkokin oppia tuttipullon antamista pikku veikalle ja vaipanvaihtoa. Muistan senkin kuin eilisen päivän, kun äiti lähti kampaajalle. Olin viiden vanha ja jäin vahtimaan kaksosia. Oli tuttipullot valmiina ja kaikki reilassa...hetken.. Mutta kun se aika oli loputtoman pitkä eikä äitiä kuulunutkaan takaisin. Itkin velipoikien kanssa kilpaa, kun ei se perinteinen tuttipullosuuhun -metodi auttanutkaan. Vähän väliä kuulostelin ulko-ovella josko se äiti kuitenkin jo tulisi. Tulihan se.. kolmen pitkän tunnin odottelun jälkeen. Vihaisena, koska vauvat itkivät. 

Tuli aika, kun hän löysi itselleen siipan. Mukava heppu...aluksi. Loppua kohti vaan kävi selväksi että väkivalta lopettaa vittuilun on aika pätevä lausahdus kaikenkaikkiaan. Väittäisin että se oli se kohta, kun äiti lopulta muuttui sellaiseksi kylmäksi ja saavuttamattomaksi naiseksi, jota hän edustaa tänä päivänä. Jotain tapahtui, eikä hän tänä päivänäkään myönnä sitä elämää todeksi, vaan väittää että minä olen keksinyt kaikki jutut, satuillut omiani. Minusta se kertoo vaan siitä, että hän ei joko koskaan tullut oikeasti ymmärtäneeksi kaikkea mitä siinä taloudessa tapahtui, ja jos ymmärsikin, niin ei halunnut vaan uskoa sitä todeksi. Brenkkukin alkoi maistumaan, nousevalla tahdilla. Mutta ongelmaahan ei koskaan ole ollut, koska töihin on aina päästy. Tuosta miehestä on sellaisia tarinoita ja hetkiä, joita en haluaisi suurin surminkaan miettiä uudestaan, saatikka koittaa elää uudestaan. Koittaa miettiä, miten olisin voinut olla toisenlainen lapsi, joka olin. Aikuisen nyrkki on aika kova kun se kolahtaa, tai nahkaremmi, joka polttelee persposkissa ja selässä. Se näky, mikä verkkokalvoilla polttelee eikä poistu vaikka tahtoisi. Kun herään kesäyönä omituisiin ääniin, ja hiivin katsomaan mitä tapahtuu. 3 vuotias velipoika on parvekkeen lattialla, kädet seläntaakse sidottuina, jalat nipussa, sukka suussa. Ja aikuinen mies reuhtoo kuin voimansa tunnossa. Mitä tekee tyttö 8 vuotta? Hiipii takaisin sänkyynsä, koska pelkää niin vimmatusti tulleensa nähdyksi ja saavansa kohta osansa kaikesta. Ja se tuska, kun puree tyynyä ja silmät vuotaa, kun toivoo olevansa isompi ja voimakkaampi, jotta voisi antaa joskus, edes kerran, samalla mitalla takaisin. Kun tästä ja niistä kaikista muista kerroista koitti äidille puhua, huomasi vaan useamman kuin kerran ettei minun juttuni kiinnostanut. Mitä sitten. Äiti sai kaikesta toki oman osansa. Muistan ommelleeni äidin yöpaitaa kasaan yhden riidan jälkeen, kun ukko sen repi, ja hyvitelleeni äitiäni, että se nyt tajuaisi, että se mies ei ole hyvä. Mutta ei se tajunnut. Tai jos tajusi, niin ei myöntänyt mitään. Ja elo jatkui..

Muuteltiin sinne ja tänne ja lopulta tapahtui ihme. Ikää minulla oli 13v. Olin koulun discossa kun kaverit tuli kertomaan, että sun veljet odottaa ulkona. Ihmeissäni menin katsomaan. Äitikin siellä oli. Yöpaidassaan. Oli ollut riitaa, ja ukko päättänyt lempata koko konklaavin kämpästä pihalle. Äitee siinä itkussaan kyseli että miten me päästään takaisin kotiin. Minä, kaikella 13 vuoden uhmalla totesin että oli meinaa viimonen turpaan otto ja takas ei mennä. Soitin taksin ja sitten koitettiin päästä jos vaikka ja minne yöksi. Lopulta ilmoitin että me lähdetään turvakotiin ja tämä asia selvitetään vihdoin ja viimein. Ja näin tehtiin. Sen seurauksena tuli ero. Ukko oli aika pahana tästä kaikesta. Salaa hiivittiin vanhaan kämppään kun tiedettiin että ukko on töissä, ja varastettiin omat vaatteet ja tavaroita sieltä uuteen kotiin. Siis todellakin, varastettiin omia tavaroitamme! Turvakodissa vietetyn ajan jälkeen päästiin muuttamaan omaan kotiin ja sain työharjottelupaikastani naisen kuskiksi, jolla oli pakettiauto. Tästä naisesta tuli yksi parhaista ystävistäni, vaikka ikäeroa on ihan reilusti. Hänkin muistaa vielä tänä päivänä miltä tuntui mennä hakemaan muuttokuormaa salaa, ja koko ajan peläten että jos ukko tulee. Äidistä ei kauheesti apuja ollut, koska pelko oli niin läsnä. Äidin työkaverit muistaakseni oli osaltaan toisessa päässä kuormaa kantamassa. Siitä alkoi äidin jokapäiväinen juopottelu. Ruokaa oli pöydässä ehkä kerta viikkoon, muuna aikana jääkaapista löytyi saarioisten äidin tuotoksia, jos löytyi ja kaljaa. Kaljaa, kaljaa ja kaljaa. Äiti myöskin etsi aktiivisesti itselleen seuralaista, ja näitä siinä olohuoneessa sitten riittikin. Erään kerran muistan ottaneeni kovastikin yhteen, kun äiti olisi halunnut viedä naapurin spurgujen tykö toisen kaksosista. Luoja tietää miksi, mutta velipoika pelkäs niin paljon että parkui ihan sutena. Minä en kauheesti silloin enää kotona viettänyt aikaa, kun kaverit olivat niitä maailman tärkeimpiä. Mutta silloin satuin paikalla olemaan. Menin väliin. Äiti oli juovuksissa ja tiesin, että niin olivat ne naapurin spugetkin. Ilmoitin että velipoikaa ei viedä just niin mihinkään, ja sunki ois pare painua jo nukkumaan. Äitipä siitä riemastui ja taittoi sormeni poikki, tai siltä se ainakin tuntui ja siitä sitten minä vuorostani riemastuin, että kun saa olla todistamassa aikuisten kännitoilailuja ja kaappikin on tyhjää täynnä, että haistappa ämmä vittu ja poistuin paikalta kissa kainalossa ja velipojat vanavedessä viereiseen lastenkotiin turvaan. Selvitin pyhää vihaa täynnä tilanteen ja saimme jäädä yöksi. Äiti ei koskaan edes yrittänyt selvittää, että mihin me lähdimme. Sormi vietävä vaan särki niin paljon, että lopulta joku sosiaalityöntekijöistä tajusi viedä minut lääkäriin ja  se todettiin murtuneeksi. Sossuntäti sai kuumia katseita tohtorilta, kun ne luuli sitä äidikseni..kun sanoin tietty että rakas äitini sen napsautti poikki. Koskaan, ikinä, milloinkaan, ei äitini pyytänyt tätäkään muuten anteeksi. Oltiin vaan hiljaa ja unohdettiin kaikki ja joskus sit ajan kuluttua elämä taas jatku. Niin aina, joka asiassa. Anteeksi, ei vaan kuulunut äitini sanavarastoon. Eikä kuulu vielä tänä päivänäkään.

Tuli aika kun muutin pois kotoa silloisen poikaystäväni kanssa, josta oli tuleva myös aviomieheni ja lasteni isä. Muistan niitä kertoja kun velipojat oli heitetty kämpästä ulos äipän miehien tai muiden syiden takia. Pojilla ikää joku 6.-7.-8 vee ja kävelivät reippaat 10 kilometriä keskellä yötä, että pääsevät johonkin nukkumaan. Kotoani kun lähdin, mitään en mukaani saanut. Nimmarin paperiin, että saan alaikäisenä muuttaa omaan asuntoon. No jotain pientä nyt varmaan sainkin, mutta pääpiirteissään kaikkki hommattiin itse tai miehen äiti meille lahjoitti. Mutta oma elo oli tuolloin aika auvoista. Omassa kodissa oli oma rauha. Veljien vierailuista tuli tuttuja, muuttivat jopa ihan lähellekkin jossain kohtaa. Tuli taas mutkia, matkoja ja aikaa väliin. Velipojat aikuistuivat ja miehen puolikkaat äipällä vaihtuivat. Tuli vaiheita, ja tuli vaiheita. Äiti haki huomiota, kännäsi ja oli mukamas sairas ja itsetuhoinenkin jossain välissä. Pikkusisko asui vielä äidin kanssa, kun kannoimme velipoikien kanssa yhdessä huolta siskon pärjäämisestä. Muistan soitelleeni sairaalaan yötä myöten, kun kukaan ei osannut auttaa itsetuhoisen äidin kanssa. Kukaan ei halunnut häntä pakolla hoitaa. Ja kun aamu koitti, sairaudet ja murheet olivat taas hetkeksi pyyhkäisty maton alle, kunnes uusi ilta ja yö koitti. Ja uudet laulut. Alkoholinkäyttönsä hän oli aina taitava piilottamaan. Tai sitten se oli niin arkipäivää, ettei kukaan edes kiinnittänyt juomiseen ja sen aiheuttamiin sivujuonteisiin edes huomiota. Tai sitten se oli vaan yksinkertaisesti asiana niin tabu, että siitä ei juuri puhuttu. Jossain vaiheessa hän sai isot velkansa maksettua ja elämän olisi pitänyt olla mallillaan, mutta ei se siitä mihinkään muuttunut. Rahaa kun ei enää tullutkaan lapsien muutettua pois, oli keksittävä uusia keinoja ja kuvioon astuivat mm. pikavipit. Ja elämä oli edelleen yhtä syvällä suossa kun siihenkin asti, vaikka toisinkin olisi voinut olla. Lopulta tuli ulosotto asiat tutuiksi ja sen myötä viimeisetkin langat käsistä tuntuivat karanneen. 

Isäni, johon tutuistuin vasta aikuisemmalla iällä, sairastui vakavasti. Sen myötä tutustuin ihan uuteen ihmiseen ja aloin ensi kertaa ymmärtää, että kaikki mitä äitini on puhunut, ei olekkaan absoluuttinen totuus kaikesta. Että asioilla on aina kaksi puolta. Isäni ei ollutkaan ihan niin paha ihminen, kuin olisi voinut puheista luulla. Totta varmasti iso osa, mutta äidin katkeruus kaikkeen ei voinut jäädä kuulematta ja ymmärtämättä.. Äiti halusi jossain määrin olla elämässäni läsnä, mutta ei oikein pystynyt siihen. Jos hän tuli kyläilemään, niin hän oli kännissä. Sitä en halunnut, että lapset näkevät kännistä mummoa. Välirikkokin aiheesta saatiin, useampaankin otteeseen. Yhtenä jouluna hain isäni meille hoitokodista. Äitini päätti että myös hän tulee yökylään ja joulun viettoon joka sinällään oli ihme, koska hän ei yleensä viihtynyt kuin erakoituneena ja yksin kotonaan. Ja täysin tietoisena, että olen isäni luvannut hakea. Tosin jouluaatto oli karmea. Joulupöytään hän ei saapunut lainkaan, vaan marttyyrinä mökötti yläkerrassa. Joululahjoja hän ei kenelläkkään tuonut, enkä sitä edes odottanut, koska todella tiedän kurjan tilanteensa. No, hänelle oli kuitenkin pieni lahja, ei mitään ihmeellistä edes, mutta lahja. Lapset sen vielä mummolle antoivat. No mummopa ei edes katsonut lahjaan päin, työnsi pois ja teki jotain muuta. Nappasi lahjan kuitekin mukaansa mennessään. Olen kurja tytär. Jouluruokani ei kelvannut, lahjani ei kelvannut ja myöhemmin sain kuulla että olen sydämetön, kun isääni hänet ihan pakotin katsomaan. Aattoyönä hän sitten otti kyydin ja poistui paikalta. Oli muuten aika tyhjä olo sen jälkeen. 

Taas kului aikaa ja pyysin anteeksi ja asioista ei puhuttu ja ne oli siinä. Mutta sama meininki jatkui. Yleensä minun ärsyyntymiseni johtui hänen alkoholinkäytöstään ja siitä, että se teki hänestä täydellisen idiootin. Silti koitin auttaa ja olla tukena hänelle, osasin olla hiljaa asioista joista tiesin toisen kimmastuvan. Oltiin pitkät ajat hiljaa, kunnes tavattiin ja laiva ajoi karille välittömästi, ja taas koko kuvio alusta. Mutta alussa kerroin että kaksi kertaa olen ollut onnellinen äidistäni. Toinen niistä kerroista osui aikaan, kun erosin. Olin ensimmäistä joulua lasten kanssa yksin kotona. Sisarukseni ja äitini tulivat meille joulu aaton viettoon. Meillä oli älyttömän kiva joulu!! Käytiin yhdessä saunassa, syötiin hyvin ja ihmeteltiin lasten lahjoja. Ja äiti oli normaali, iloinen oma itsensä. Harmistunut siitä, ettei ollut saanut saunakaljaa, mutta sitä harmistustaan hän ei edes minulle näyttänyt. Veljille vaan asiasta maininnut. Mutta tästä joulusta jäi todella hyvät ja lämpimät muistot. Ja itse asiassa huijasin, onnellisia kausia on ollutkin kolme. Koska seuraava niistä seurasi nyt viime kesänä. 

Niinkuin kerroin, isäni on huonossa kunnossa ja asuu hoitokodissa. Hänen hoitonsa on aika karmeaa katsottavaa. Että kuinka raihnaiseksi ihminen voikaan mennä, ja kuinka muiden armoilla voi ollakkaan. Elettiin kevättä 2010, kun asiat tämän talon osalta alkoivat selkiämään. Monta asiaa silti oli isoina kysymysmerkkeinä, koska ajattelin, että en yksinkertaisesti pärjää yksin omillani isossa talossa lasten kanssa. Äitini oli ollut jo hyvän aikaa ilman alkon tuotteita ja toivoin tietenkin, että se tola pitää. Kunnes sain idean.. Äitini raha-asiat olivat edelleen hunningolla. Hän oli niitä saanut jo jotenkuten kuntoonkin, mutta vielä oli tekemistä. En myöskään halunnut nähdä äitiäni samssa kuosissa, missä isäni hoitokodissa oli, vaan ajattelin, että voisin tulevaisuudessa, vanhuuden alettua painaa, hoitaa häntä kotona.  Päätin tarjota hänelle mahdollisuuden, joka hyödyttäisi myös minua. Hän saisi asua talon yksiössä ja katsoisi lasten perään minun ollessa töissä. Eikä hänen tarvitsisi maksaa asumisestaan mitään muuta kuin omat sähkönsä. Tarjosin hänelle jopa puhelinliittymän, koska hän ei maksuvaikeuksien takia saanut omaa. Ja näin tehtiin, hän muutti saman katon alle, mutta omaan asuntoonsa. Kesä oli hienoa aikaa. Kuljimme yhdessä, hulluttelimme ja teimme yhdessä ruokaa ja olimme vaan. Asiat kulkivat omalla painollaan. Kunnes alkoi rytistä. Odotin, että jonkunlainen kulttuurishokki tekee tuloansa, kun hän suurkaupungista muuttaa kutakuinkin täysin landelle. Mutta se ei riittänytkään. Shokki, oli lievä ilmaisu tulevasta. Talossa ei ole antenneja.. hän on innokas teeveen katsoja. Wc pönttö oli rikki, joten minä priorisoin ja ostin uuden pöntön ja asennutin sen. Ei maksanut ihan paria euroa sekään. Minusta kivampi toimiva vessa ku telkkari... No, kaksiviikkoa eteenpäin oli jo rahaa ostaa antennikin. Mutta muoripa ei halunnut lähteä ostoksille, koska ystäväni oli katsonut häntä pahalla silmällä!!! Kevyttä vainoharhaa.. Puhun hänestä pahaa selkänsä takana. Jokseenkin kiusaantuneena en sitten ostanut antennia. Olkoon ilman jos kiukuttelee kuin lapsi. Tuli sähkölaskun aika. 15e lasku saikin sellaiset padot aukemaan ettei mitään rajaa. Olin pyytänyt hänet asumaan luoksemme tehdäkseni hänen elämästään helvettiä. Kiusasin ja tyrkytin tyhmiä almujani. Lapsianikaan en osannut oikein kasvattaa. 7 vuotias kuulemma vittuilee, koska olen niin opettanut ja 4 vuotias haukkuu pummiksi, koska olen niin opettanut. Äimistyneenä pyysin jopa lapseni paikalle pyytämään anteeksi jos näin on tapahtunut. Tosin 7 vuotiaalla on uhmaa muutenkin ja 4 vuotias oli sanonut Mummi, mutta hän oli halunnut(?) kuulla sen pummi. Tai jos on pummiksi puhutellut, ni ei varmasti ole edes ymmärtänyt mitä se tarkoittaa. Ja kun anteeksipyynnöt tulivat, niin mitä tekee armas mummi. Sytyttää tupakan ja ilmoittaa lapsille että painukaa helvettiin. Ja minun lapsillehan ei noin puhuta. Ja piste. Anteeksipyyntöön, vieläpä tuon ikäisille, vastataan asiallisesti. Neiti luuli pitkän aikaa, että mummi lähti hänen takiaan. Huoh. Jopa avioerosta selvittiin kunnialla, ja nyt ero mummista koittelikin sitten oikein urakalla. Sen jälkeen lapset poistuivat paikalta ja minulta paloi hihat täydellisesti. Että minä en yritä mustamaalta häntä seläntakana, ihan oikeasti haluan vain pelkkää hyvää. Muutenhan se on kuin sahaisin omaa jalkaani. Että tahtoni oli hyvä, mutta epäonnistuin siinä ilmeisesti täydellisesti. Pyysin anteeksi, ainakin 24 kertaa. (kyllä, laskin!) mutta anteeksi antoa ei herunut vaan lisää ryöpytystä. Kuulin olleeni koko pienen elämäni piikki hänen lihassaan. Kuriton ja kurja. Kysyin, että missä se turvallinen äiti oli silloin kun nyrkki aikanaan heilui, vastaus oli, että sinä aina keksit noita juttujasi. Tai kun sukulaismies kosketteli sopimattomasti, niin pyh, et koskaan edes kertonut siitä minulle. Voi äiti, kerroin, mutta koskaan sinä et minua kuullut. Koskaan et oikeasti ollut läsnä. Sanoin että tähän ongelmaan on vain yksi ratkaisu, ja hän hönkäisi samaan rahaan että minä muutan pois. Ja kyllä se oli se ainoa ratkaisu minunkin mielestäni. En kiukulta, häpeältä ja suuttumukselta osannut ajatellakkaan mitään muuta vaihtoehtoa. Kirjoitin jossain kohtaa hänelle myös kirjallisen häätöilmoituksen, että hän saisi pontta asuntohakemukseensa, että saisi itselleen asunnon pikaisesti ja pääsisi omaan rauhaansa. Kärsin hänen puolestaan siitä, että olin hänet maalle edes houkutellut. Ne suomut. ne tippuivat silmiltä juuri tässä kohtaa. Että miksi minä olen aina se joka pyytelee anteeksi pyytämästä päästyään. Miksi minä aina nöyrryn ja aina otan vastaan uudet "iskut". Miksi aina tulee paha mieli, kun on tekemisissä oman äitinsä kanssa?? Päätin että tämä on piste. Jos anteeksipyyntöä ei kuulu, minä en nöyrry. Minä en ole velvoitettu mihinkään. Olen aikuinen ihminen ja ymmärrän, että toisella osapuolella on valtavan suuri ja raskas taakka harteillaan, eikä pätkääkään osaamista sen purkamiseksi. Ei yksi-kaksi-eikä varmasti edes sata psykiatrin työvuotta riitä purkamaan sitä katkeruutta ja mielipahaa, mitä tuo ihminen on sisälleen imenyt. Ymmärtäjiä löytyy ja päähänsilittelijöitä, mutta minun osaltani se on loppu. En aio olla mahdollistajana enää yhdellekkään mielipahalle joka kohdistuu minuun. Olenko julma?? Taidan olla.. Mutta en ainakaan itselleni. Valtavan kyynelvirran ja ajatustyön jälkeen päädyin tähän ratkaisuun. Silti se kaivelee sisuksia aika-ajoin.

Tässä kohtaa yhtäkkiä myös menetin sukulaiseni. Se, jota eniten rakastin, ilmoitti, että minä olen terapian tarpeessa. Äänestä paistoi viha minua kohtaan. Että minä olen toiminut väärin. Että minun olisi vaan vielä pitänyt jaksaa ja ottaa lisää purkauksia vastaan. Mutta kun se selkä katkeaa jokaisella joskus. Nyt oli minun selkäni. Mä en vaan jaksa enään. Eikä kukaan minua siihen enään pakota. Mä olen niiiiin pahoillani vain siitä, että tätini meni pesuveden mukana, mutta sekään ei saa muutettua sitä tosiasiaa, että äidilläni ei ole enää sijaa elämässäni.

Kaikki tietävät senkin, kuinka alko äidille maistuu. Luulin, että hän oli täällä ollessaan selvinpäin. Väärä ja ruusuinen luulo. Naapurinsetä ties kertoa, että ei se kaljaa kiskokkaan, vaan alkon tuotteita, ja kun kiskoo, niin nenäänsä ei mökistä ulos juuri laita. Alkoholisti on aina alkoholisti ja se ajattelumaailma!!!!!! Kun mikään ei ole koskaan oma vika, kun aina se vika löytyy muista. Ikinä koskaan milloinkaan, hän ei ole anteeksi pyydellyt, kun ei ole vääryyttäkään ketään kohtaan tehnyt.

No, äitipäs kävi oven takana tässä kuukausien hiljaiselon jälkeen. Yöllä, ennen puolta yötä. Tuomassa lapsille pakastettua kanaa! Arvatkaa oliko selvinpäin..? Niimpa. Asiasta huomautettuani, olin taas kamala, olin se joka oli sanonut viimeksi pahemmin, haukkunut julmemmin ja ollut inhottava ja panettelinkin vielä. Vaan ei ollut hänellä edes pokkaa selvinpäin tulla juttelemaan.  Kurja olin senkin jälkeen kun kerroin, että ennenkuin hän pyytää anteeksi, minä en edes keskustele asioista. Anteeksipyyntöä ei tullut, joten jätin hänet ulos seisomaan. Yksin itkin taas pahaa oloani peiton alla episodin jälkeen. Tuli tekstiviesti perään; Anteeksi, vaikka en tiedä mistä. Johon vastasin että anteeksipyynnöllä on merkitystä vain silloin kun sillä jotain oikeasti tarkottaa. Ja vastaus oli perään että niimpä, eli ei sen väliä tai jotain muuta yhtä hempeää. Yhteydenottoja ei ole yrittänyt sen jälkeen. Lapsia hän yrittää lähestyä. Ja koen sen jotenkin kiusallisena. Lasten kanssa on asiaa puitu, että mummi ei ihan ole terve. Ymmärtävät kukin tavallaan. Valehtelusta on jäänyt jo lapsillekkin useampaankin kertaan kiinni. Lapsetkin ymmärtävät että vastuullinen aikuinen ei käyttäydy noin. Mutta tilanne on jotenkin kurja. Rintaa puristaa, kun tiedän, että hän asuu nyt samalla kylällä. Jopa saman tien varressa jossa mekin asutaan. Mä oon teflonia, kestän mitä vaan. Mutta nuo lapset. Ettei niille nyt enään tulis moisesta ihmisestä päänvaivaa, surua  ja ahdistavia ajatuksia. Kun ei ne ihan täydellisesti pysty asioita kuitenkaan ymmärtämään. En todella halua että äiti manipuloi lapsiani, niinkuin hän on minulle, sisaruksilleni ja lähisukulaisillekkin tehnyt, koko elonsa ajan. Nainen joka on parantunut leukemiasta, epilepsiasta ja hivistä. Niiiiiimpä. Pääkoppa on pahasti epäkunnossa vieläkin. Mutta sehän onkin minun mielipiteeni vainen. Ja näillä eväillä pitäisi jatkaa. Miten se vaan joskus tuntuu niin luonnottoman vaikealta.