Niin se aika menee ku on kivaa..tai jtn. Eka ei viittiny kirjottaa ku ois vaa ollu rutinaa ja kaameeta angstia, sit oliki taas hetki hyvää oloa ja taas mentin angstin puolelle ja rajusti. Mut elämä on. Ei sille mitään maha. Yhtä vuoristorataa aina vaan.

Mielessä on pilkahdellu useempiki "hyvä" jutun juuri, mut eipä nyt niistä. Eli varsinaista liibalaabaa taas tiedossa? Vai tietääks joku selkeesti aina mitä on kirjottamassa..?? Em mä ainakaa.. Asiat vaan sielt sit putkahtelee kummasti kielen ja mielen päälle. Ja sen mukaan sit mennään.

Syyslomaviikko on lopuillaan. Huomenna pitäs kammeta kaupoille ostamaan taas ruokaa kaapit täyteen, ku edellisestä kerrasta onki jo hetki aikaa ja lapset on aika hyvin onnistuneet nuo kaapit taas tyhjentämään. Kauhulla vaan ootan sitä aikaa kun talossa on useempiki teini yhtä aikaa, et mihin noitten herrojen ruokahalut voi vielä yltääkkään. Juttuja vaan kuullu aiheesta :oD No mut. Meillä siis käydään isommat ruokaostokset periaatteessa ostamassa kerta viikkoon tuol isommassa marketissa, ja täydentelyt sit vaan täs paikallisessa pikku marketissa. On kuulkaas ruokalaskut tipahtanu melkosesti kun ei kaupassa käydä enää päivittäin. Ei oo lähikauppana enää Prisma ja sen kyllä huomaa. Muutenki on nuo ostokset jotensakki järkeistyny. Tulee ruokaaki laitettua taas hyvillä mielin. Ja tuo kotikylmiö on loistava-. Kun kamat säilyy kunnolla, niin sekin tuo säästöä pitkässä juoksussa.

Moni kummastelee meiän raha-asioita, ni todettakoon vaan et ei ne nyt huimat oo nuo tulot. Mut huonomminki vois mennä. On sitä ennenki pienemmällä osattu kitkuttaa niin se taito on kyl tuol takaraivossa eliniän. Töihin lähtöä on tullu pohdittua, mut pyöritäppä nyt sit viiden lapsen taloutta ja kolmivuorotyötä yksinäs. Ei tuu ex vastaan missään, ni ei voi sen varaankaan yhtään mitään laskea. Exälle riittää 4 päivän tapaamiset kuussa ja muun ajan hän "tarvitsee itselleen", "elää omaa, uutta elämää" ja "tarvitsee vapaa-aikaa". Mä oon käyny nyt viel töissä ne viikonloput kun lapset on varmuudella isällään. Pieniki lisätienesti on niin kovin tervetullutta tähän talouteen. Ja toisekseen, nuo 2 kertaa kun olen lapset isälleen vienyt, niin oon ollu niin totaalisen ahdistunut, että en ois varmasti kotiin voinu ees tulla yksin pyörittämään kaikkea skeidaa omassa pikku päässäni. Työt on pelastanu siinä suhteessa et on ollu sit iiiihan muuta aateltavaa. Ja hyvä niin. Mutta toisaalt, on se oma jaksaminenkin jostain kaivettava. Ei voi olla 27 vrk kuukaudesta lasten saatavilla ja se loput 4 töissä. Ei sitä pidemmän päälle vaan taida jaksaa. Niin voisin luulla-.

Vaiheitten jälkeen olen jopa vakavasti pohtinut mahdollista talon myyntiä, ja muuttoa pois tästä, The Talosta. En vain halua vääntää kättä joka asiasta joka tähän kaikkeen liittyy. Mutta aina palaa "järki" tilanteeseen-. Taloustilanne on nyt se, että talon arvo ei ole edes sitä mitä meillä tästä velkaa on. Mulla ei ole kertakaikkiaan varaa lähteä myymään tätä pienemmällä summalla. Kuitata osa lainaa sillä ja loppuja jäädä vielä maksamaan. Vuokran maksu ja lainan jämät ei houkuttel yhtään. Ja jos vuokralle lähtisin näitten lasten kanssa, niin äkkiä se ois 1000e sileenä sitäkin kautta. Että jos tässä nyt saahaan vaan jatkettua olemista ja asumista ja sais nuo velkajärjestelyt mallilleen, niin siinähän sitä oltas. Hyvähän tässä toisaalta on kuitenkin elää. Ja tärkein pointti tähän jäämiselle oli tää lasten olotilan vakauttaminen. Ois ollu isoa muutosta kerraseen, kun eka vaihettiin kuntaa, ja koulua, sit tuli ero ja sit jos vielä uudestaan alkas sama ralli alusta. Että kyllähän tää lasten kannalta on ainoo oikee ratkasu. Tilanne on sit taas ihan eri vuoden-kahdenkin päästä. Jos tilanne viel muutosta elämään vaatii.

Sehän tässä muutossa ehkä se surkein osa on ollut, kun ei tunne täältä uudelta paikkakunnalta vielä ketään. Ei ole ketään, ei yhtä ainoaa ihmistä, joka kattois näitten lasten perään edes sen yhden ainokaisen tunnin. Sukulaiset on enempi tai vähempi työssäkäyviä ihmisiä, muuten vaa deekiksellä tai hoidettavia, et niistäkään ei apuja ole irronnut. Kavereilla on omat perheensä ja omat järjestämisensä. Ei vaan ole ketään, joka vois auttaa. Että olotila siitä kun on ihan yksin, on aika vahvasti läsnä. Lyhenne YH on konkretisoitunut kummasti. Mut niinku ystävä hyvä totesi, että senkin kanssa tulee sinuiksi. Niin uskon siihen. Kaikkeen tottuu. Vaikeat ajat on vaan ensin elettävä.

Suhde exään tuntuu vaan erkaantuvan entisestään. Toinen puhuu aidasta ja toinen aidanseipäästä. Tai sitä puhuttavaa ei vaan ole. Elämäntilanteet on niin eri planeetoilta. Kumpikaan ei edes koita ymmärtää mitä toinen sanoo. Ex kokee että lypsän siltä vaan rahaa. Hän ei maksa lapsistaan edes minimi elareita, enkä mä siitä oo ruinannu enkä aio rutista, (sossuhan sen erotuksen kuiteski maksaa). Mä en ole yksin näitä viittä maailmaan saattanut, mutta toinen haluaa antaa mun ymmärtää niin. Moni muukin asia meiän liitossa on nyt saanu ihan uudet ulottuvuudet. Yhtä isoa valhetta on kaikki ollut. Ja kas kummaa, minä se suurin syyllinen kaikkeen olen. Lapsiakin saa vain yhden ihmisen tahdosta. Ettäs tiedätte. Aika tykityksen herra laitto tulemaan. Ja minä olen loppujan lopuksi vain se kurja katkera ex. (ja nyt myönnän, että tuon keskustelun jälkeen ainoa ajatus oli, että tulis ees salama ja tappas. Minut siis. Ei vaan ymmärtämys riitä kaikkeen) Onneksi hänellä on se oma uusi onni, uusi nainen. Rakkautta vaikka yllinkyllin-. Niinkuin hän asian ilmaisee. Ehkä se arki tulee vastaan sielläkin suunnassa jossain kohtaa. Ja sitä kautta se pieni inhimmilisyyskin jonka exkin joskus vielä omisti. Aika näyttää. Jos 4 vrk lapsia riittää kuukaudessa niin se on sitten niin. Itse on tiensä valinnut. Ei voi edes valittaa.

Kolikolla on aina kaksi puolta. Vaikka huomaankin olevani tajuttoman väsynyt näihin tilanteisiin toisinaan, niin päivääkään en näitten lasten elämästä pois vaihtas. Tilanne kotona on muuttunut. Loppupeleissä aika paljonkin. Kotona on jotensakki paljon rauhallisempaa, ja keskustelevampaa kuin ennen. Ja minusta on vaan ihanaa, kun lapset puhuvat asioista. Ääneen-. Ja jumankekka kun jaksaa monesti vieläkin vaan ihmetellä, että miten nuista on niin viksuja penskoja kasvanukki. Ihan kaikessa ei oo pöpelikköön menty, vaikka liitto onkin aika takkusta ollu. Mut ei ne lapset tyhmiä oo. Kun kotona on ilmapiiri sakeena, niin ne sen kyllä heti huomaa ja kukin tavallaan siihen reagoikin. Ei tarvita sanoja, lapset vaan osaa haistaa aika pieniäkin juttuja. Sen on näistä omistaan tässä matkan varrella oppinut.

Muu elämä on ollut tässä viimosen kuukauden jokseenki seisakkeella. Yhteen haastatteluun sanoinkin, että se on vaan opeteltava ottamaan arki uudelleen haltuun. Paljoa ei ole muuttunut, mutta muuttunut kuitenkin pysyvästi. Ja sen kanssa on vaan opeteltava elämään. Asiat koitettava selvitellä vaan yksi asia kerrallaan. Niin niistä ei koidu lisää painoa harteille painamaan. Välillä tekis mieli vaan heittää hanskat tiskiin, ei sille mitään voi. Mutta aina löytyy se uus tsemppi päälle ja uudet tuulet puhaltaa. Olotila on vapaa, mulla on ilmaa hengittää, ja mulla on kuitenki pääasiallisesti helvetin hyvä olla. Edelleen sitä mieltä et parempi raivokas ero ku hissuttelu paskassa suhteessa. Kasvoimme erillemme, niin se tais vaan mennä. Tai jotain.

Vaalitki on ovella. Voitte uskoa että vaalityötä ei oo tullu tehtyä. Ei sitten alkuunkaan. Sunnuntaina on sit se virallinen äänestyspäiväki. Jännittää. Lähinnä se että jos sitä pääseekin läpi. Et miten päin sitä sitten ois. Nyt ois vaan niin kovin suotavaa et ei pääse läpi, enkä mä siihen uskokkaan. Mua ei tosissaan tunne täällä yhtään ketään, enkä oo vaalitouhuja tohissu, niin tsäänssit on melkosen olemattomat. Ja hyvä niin. Mä oon niin naimisissa näitten muksujen kanssa, et ois sula mahdottomuus alkaa vielä kokoustelemaan. Vaikka kokoustaminen täällä on vissiin noin puolet entisen kunnan kokoustamisista, niin silti. Nyt ei vaan riitä jaksua ja halua moiseen. Hoitakoon asioita ne, joilla siihen oikeesti hyvät resurssit on. Jos mä jonkun haja- äänen saan, niin hyvään pottiin sekin menee. Veikkaan et meiänki riveissä on ainaki yks ääniharava, et sen hyväks ees sit-.

Mut joo, nyt tuol pieni mies kaipaa äitiä kainaloon. Eli poistun takavasuriin, petin pohjalle ja koisaamaan. Huomenna taas uus päivä ja uudet kujeet. Jeah.

                                        Popeda: Mä elän itselleni