Sain diagnoosin. Yllättäen ja pyytämättä. Taustatiedoiksi riittänee, että mamma on ollut vä-sy-nyt. Joka jumalan päivä sammun ruuan jälkeen liki pitäen pystyyn. Tänään keitin fiksuna kahvia pannullisen ja otin uusimman Ikean kuvaston käsiini. Pysyäkseni hereillä. Ei auttanut. Nukuin istualleen kahvi kuppi kädessä, kunnes tajusin siirtyä petin puolelle kallistamaan kupoliani.

Herääminen oli vaikeaa, tuntui että joka raaja painaa ainakin tonnin, enkä yksinkertaisesti saa silmiäni pidettyä auki. Maata rohjotin sänkyni pohjalla aivan lahnana.

Tohtori Neiti sitten otti asiakseen tutkia, että mikä äiteetä vaivaa. Diagnoosi oli jokseenkin tyhjentävä.

- Mä täs tunnustelen sun luita. Ne on niinku romahtanu, sen takia sä oot vähä niinku sellanen nahjus ja niinku vetelä. Ja kun sun päätä kattelee, ni ei voi olla tietämättä että sitä särkee. Tekeeks kipeetä (kajauttaa soppakauhalla täysii kupoliin). Ai tekee, joo, sul on päänsärkyki sit. Korvat on kunnossa. Ja tiäksä mitä. Sun selässä ei oikeestaan oo mitään vikaa, se näyttää hyvältä. Mut toi sun maha. Se johtuu ihan siitä kun noi sun lihakset on kääntyny niinku väärin päin, ni se näyttää niinku vähä pullukalta. Ketään ei saa sanoa läskiks ettei tuu paha mieli. Mut siks se näyttää tollaselta. Nyt tiedät. Että jos vähä otat vitamiinia, ni kyllä sä taas jaksat pitää silmiä vähän aikaa aukiki. Jotain tosi pahan makuista. Ne auttaa eniten.

Mitäpä tuohon voi muuta lisätä. Ei voinu nauramatta enää maata, pakko oli rahdata raihnaset luunsa ja alkaa iltaruuan laittoon. Osu ja uppos