Sitä on taas ollut varsinaista karhunpainia itsensä kanssa. Mikäs siinä onkaan, kun hetken kuvittelee olevansa "kuivilla", niin johan vetää pohjaa kohti ja lujaa.

Sitä kuvittelee olevansa sinuit itsensä kanssa vain huomatakseen ettei näin olekkaan. Tiedän, että kun erotaan, niin aina se aiheuttaa myös tietyn määrän puheita. Yleensä negatiivisessa merkityksessä. Ja olen koittanut olla provosoitumatta niistä. Ne lähimmät kuitenkin osaa kysyä, ja varmaan tietää, miten asiat on. Sitten oma lukunsa on nää kaikenmaailman besserwisserit, jotka tietenkin tietää tästäkin erosta kaiken mahdollisen ja mahdottoman.

No joo, ja mikäpäs sai tämän myrskyn vesilasissa taas aikaan. Pitäähän sitä joskus käydä päivittämässä huhupuheita paikallisessa baarissa, ja pikku joulu aikaan. Aina löytyy niitä ihmisiä, jotka tahallaan tai tahtomattaan päättää ottaa ja avautua ja kertoa kaiken kuulemansa. Tai esittää epäilyksensä ja spekuloida muuten vaan. Oliko baarissa käynti virhe, niin siitä voidaan olla montaa mieltä. Vai olikos se niin, että äiti ihminenkin kerta vielä, niin kotonahan minun pitäisi lullata lapsia ja kutoa sukkaa...?? Baarissa käynti luokitellaan listaukseen Kiellettyä-.

Kun erotaan, niin minusta silloin eroaa kaksi aikuista ihmistä. Eikä kukaan muu. Ja se ero ja ne syyt, lienee pitkälti näiden kahden ihmisen välisiä asioita. Nyt kuulen mitä villeimpiä juoruja. Ja huomaan olevani ulkona jo usemmastakin piiristä. Enkä vaan jaksa uskoa, että kaikkeen on exäkään syypää. Osittain ehkä, mutta juorut ottavat tuulta alleen kun puhujia riittää. Ehkä johonkin kohtaan haluaisin tehdä korjauksen, vaikka mulle nyt onkin ihan sama mitä ihmiset musta aattelee. Ne jotka tuntee, tietää myös, että mikä olen miehiäni. Ne jotka muuta väittää, ei liene tarpeeksi läheisiä?

Muutaman kysymyksen heitän. a) Tekeekö se minusta vosun, että baarissa käydessäni, ERON JÄLKEEN, olen keskustellut siellä miehen kanssa?? Useammankin miehen kanssa. Ja vieläpä englantiakin puhunut. - Väittäisin että ei tee. Ihmiset ovat kiinnostavia, jopa miehet. Ovat aina olleet. Olen sosiaalinen luonne ja tunnustan jopa NAUTTIVANI siitä, kun on juttelukavereita. Ja niitä juttukavereita on riittänyt ihan avioliitto vuosilta asti. Ja paljon ennenkin liittoa. Myönnän, että en ole tuijotellut nurkkia neljän seinän sisällä 16 vuotta, vaan olen keskustellut paljonkin erilaisten ihmisten kanssa tuona aikana. Jos se jostakusta on ikävää tai vastenmielistä, ni hiphei. Get a life.

b) Repostelen kuulemma omasta ja tässä tapauksessani tietenkin exäni seksielämästä pitkin kyliä ja kuppiloita. Netissäkin kuulemma. Voisko asianosainen ihminen minulle vaikka copy/paste toiminnolla laittaa nuo kyseiset kohdat joko kommentteihin lisättynä, tai edes sähköpostitse tulemaan, niin tietäisin itsekkin missä kohtaa olen ollut niin kännissä, etten ole ymmärtänyt mitä kirjoitan. Asiassa on meinaan sellainenkin puoli, että mulla ja exällä oli aika hintsunlaisesti seksielämää ihan pikkasen pitkään aikaan. Että ei paljo löydy sen osalta reposteltavaa. Ikävä tuottaa pettymys tälle jaskan jauhajalle.

c) Miehiä tuupin ulos ovista ja ikkunoista. Täällä on varsinaiset panojaiset palttirallaa 24/7, huomioiden se että minullahan toki on 5 alaikäistä lasta ja talo, jossa ei ole väli-ovia. Lapsilta voi vaikka kysyä että kuinkas monta Jukka-Petteriä täällä on polkemassa käynyt. Onks tää jo vähä överiks mennyttä läppää?? Hei iiiihan pikkasen. Ja toisekseen, vaikka tääl nyt joku Pano-Pertsa luuraiski, ni onko se kenenkään muun kuin minun asiani?? Niinku oikeesti?????

Ja ihan pienenä korjauksena totean myöskin sen, joka ei ihan niin selvää ei taida kaikille olla. Että meidän eroon ei erotessa liittynyt kolmatta osapuolta. Mulla ei ollut Jaska-Mattia oven takana odottamassa ja minä olen todellakin tässä samassa pisteessä edelleen, näiden viiden jalkalukon kanssa. Onnellisesti. Katumatta mitään. Nyt on toisiaan jopa niin yksinäistä tällä parisuhde rintamalla, että suorastaan kaipaan jotakuta tätä arkea jakamaan. Mutta 16 vuotta on pitkä aika elää parisuhdetta toisen ihmisen kanssa. Uuteen suhteeseen tarvitaan treffailua, itsetuntoa, rohkeutta ja muuta sen sellasta, ja siihen mulla ei nyt tunnu taidot eikä halu riittävän. Itsetunto on aika nollissa, siitä jaksaa Herra X:kin muistuttaa sen kerran kun jutella ollaan voitu (vaikkakin huutamalla) On vaan iso möykky rinnassa, pelko, että elänkin yksin lopun elämääni. Mutta parempina päivinä sitä jaksaa uskoa että joku löytyy, tai sitten ei. Mistä sitä ikään tietää. Nyt ei vaan vielä ole sen aika. Ehkä te armaat paskan jauhajat olette oikeassa, ehkä minulle tosiaan on ihan oikein olla ja jäädä yksin. Saada opetus. Mutta niinku mistä hyvästä?? Vai olenko mä ihan oikeasti koskaan käyttäytynyt jotenkin pilkaten tai halveksien ketään. SIIS KETÄÄN eläväistä jota maan päällään kantaa. (No okei, sitä entistä naapurin naikkosta ei lasketa..) Olenko joskus jättänyt auttamatta, jos joku on apua tarvinnut?? Olenko joskus ollut ihan aidosti ja pelkästään itsekäs?

Meillä se tietääkseni oli se herra X, joka muutti pois, ja jolla se toinen kainalo olikin kuvioissa äärimmäisen nopealla tahdilla. Se oli se herra X, jolla oli taito hallussa ja luottamusta niin paljon että voi arkensa jakaa toisen ihmisen kanssa. Enkä sano edes tätä pahalla. Ehkä se edesauttoi asioita. Ja jos sitä ei olisi ollut/tullut, niin ehkä tää tilanne ois kaikenpuolin toisenlainen muutenkin. Vain herra yksin tietää, jos sekään.

Yksinäisyys on kumma asia. Sillon kuin sitä ei ole, sitä suorastaan tarvitsee, mutta kun on yksin, niin on todella yksin. Ihmisen ikävä toisen luo on suhteellisen voimakas tunne. Läheisyys on perustarve. Mutta silti se ei tarkoita sitä, että olisi valmis ottamaan kenet vaan. Tälläisen liiton jälkeen varsinkin, tuntuu että rima on aika korkealla. Ja tuntuu hullulta, että kukaan muu pystyisi jakamaan tämän arjen, ja tutuiksi tulleet rutiinit. Että ihan oikeasti löytyisi joku, joka jaksaisi tätä rumbaa. Ex tiesi tavat, tunsi lapset ja tiesi monia asioita, joita kukaan muu ei iki maailmassa tule tietämään. Osasi asioita, joita minä en osannut ja toistepäin. Toisaalta täydensimme toisiamme, vaikka olimmekin aivan eri planeetoilta. Joka suhteeseen tulee arki joskus, ja siinä arjessa elämisessähän kaikessa on kysymys. Mutta kun rakkaus muuttuu tottumiseksi, niin peli on menetetty. And it`s my opinion only.

Asioilla on aina kaksi puolta, eikä se tee asioista silti yhtään sen mutkikkaampia tai edes helpompia. Ihmisillä on tapana nähdä asiat erilailla ja ajatella asioista eritavalla. Kumpikaan ei silti ole välttämättä yhtään sen oikeampi tai vastaavasti väärempi tapa ajatella. En jaksa ymmärtää näissä ero tilanteissa, että miksi siinä pitää ottaa joku puoli-. Olla kenenkään puolella. Etsiä syyllistä ja syyttää viimeiseen asti. Kenen päivän se pelastaa (tai liiton), kenelle se saa paremman mielen, tai kuka siitä hyötyy. Non. Ei niin maan kukaan. Menetetty mikä menetetty. Ja vaikka jotain ois pelastettavissakin, niin kuuluuko siitäkään mikään kenellekkään muulle kuin asianosaisille. Että "antakaa työrauha" ja olkaa niinku ette oliskaan. Ero on ihan tarpeeksi vaikeaa ilman ylimäärästä panettelua ja spekulointiakin. Elämän väli-aika, nopeassa tahdissa on opittava ihan uudet kuviot ja askeleet. Isoja asioita muuttuu ja suuria tunteita liikahtaa. Jos joku luulee, että eroaminen on helppoa, ni go and try it. Uuden oppiminen ei ole niin helppoa kuin voisi luulla. Vaikka tietyt rutiinit säilyykin, niin suuri osa on ihan uutta. Ja sen kanssa on vain opittava elämään. Opittava itsestäänkin taas aivan uusia puolia.

Ja juu, edelleen tiedän, että juttu kiertää vaikkei tahtoskaa, mut hei, koittakaas joskus keksiä parikin hyvää juttua kierrätettäväks. Yrittänyttä ei laiteta!!

                        Apulanta: Vauriot