Pohtinu tämänkin blogin hautaamista kerran jos toisenkin. Silti sitä vaan joskus joutuu kaivamaan osoitteen muistista ja vaivaamaan aivolohkojaan miettiessään salasanoja ja jos onnistaa niin sisälle päästyään vielä ihmettelemään kojelaudan toimintaakin. En liene täysin muistisairas siis, kun tähän saakka on päästy. Kirjoituskerrat on harventuneet alkuajoista huimasti, oravanpyörä vaan kiihdyttänyt menoaan. Joskus ihan kaipaan sitä seesteistä (?) eloa ja illan istumista tietokoneen kanssa blogimaailmoissa. Ehkä taas, jonakin päivänä, herää tämä blogi vielä uudelleen henkiin? Ei pysty lupaamaan, mutta toiveissa on.
Elämmä jännittäviä aikoja. Sellanen elämän kevät kulkee kesää kohti jottei mitään rajaa. Olen valmistunut!! Sain siis uuden ammatin. Eli sehän tarkoittaa sitä, että reissaaminen koulunpenkille on päättynyt, ja työt kuudessa vuorossa väistyneet. Ei enää omien töiden ja harjoittelun lomittamista keskenään, ei enää unettomia öitä ja liian aikaisia aamuja, eikä "ylimääräisiä" kilometrejä tien päällä mihinkään suuntaan. Olo on vieläkin huojentunut, mutta täysin epäuskoinen. Polla ei vaan ymmärrä, että kaikki on suoritettu ja ahkerointi on viimein palkittu. Kai se pääkin joskus tottuu uuteen ajatukseen.
Kevät on ollut huippua aikaa. Ollaan ehditty lasten kanssa viettämään yhteistä aikaa enemmän kuin koko opiskeluaikana varmaan yhteensä. On sitä vaan ootettukin!! On käyty uimassa, lilluttu kylpylöissä, kateltu leffoja, keilattu, tehty pihahommia, pelattu, siivottu ja ihan vaan nautittu olemisesta. Ja siis kaikki yhessä <3 Sitä nyt vasta osaa ymmärtää sen ajan vähyyden, mikä on koko opiskelu ajan vaivannut. Kuinka tehokkaasti tuollainen töiden ohessa opiskelu onkaan oikeasti imenyt kaiken ajan, kuin ihan älyttömän siivun jaksamista tuon reilut pari vuotta. Ihan hukkaan heitettyä aikaa se ei toki ole, mutta kaikella on ollut hintansa. Onneksi se on ohi! Näillä tiedoilla, jotka nyt päässä pyörii, en edes harkitsisi aikuisopintoja, enkä ainakaan työn ohessa. Työharjoitteluiden määrää en ollut opiskelemaan lähtiessä osannut edes kuvitella, se oli ehkä se isoin yllätys kaiken kannalta. Vaikka olet samaa alaa tahkonnut elämästä toistakymmentä vuotta, kuluu työssä oppimiseen palkatonta aikaa lähes vuosi. Se on muuten 5 lapsen yksinhuoltajalle melkoinen määrä suomeks sanottuna helvetillisen vähävaraista aikaa. Mutta pohja saavutettiin ja sieltähän ei ole kuin se kuuluisa yksi suunta. Ylös.
Nyt taidan laahata persiini koirien kanssa lenkille. Aurinkoa sydämiin <3 <3 <3