Kai sitä yötä voi näinkii viettää... Oltiin nukkumassa koko kööri jo 22.00, mut kuinka ollakkaaan tais unisieppari visiteerata ja tässä sitä ollaan.Eikä väsytä, ei sitten pätkääkään.

Jännitystäkin tavallaan ilmassa. Lapset lähtevät tänään, sunnuntaina, isälleen kesäloman viettoon. Kahdeksi viikoksi!! Siis oikeesti, kokonaista 2 viikkoa!!!! Mä en ole ikinä ollut lapsistani niin kuan erossa. Ja aion nauttia ajasta täysin siemauksin. Väitän, että ikävä puskee viimeistään kun tajuaa normi kahen päivän päästä, ettei mukelot palaudukkaan. Sit se totuus varmaan vast uppoaa kalloon. I think. Mutta sekään ei himmennä sitä tosiasiaa, että todellakin aion nauttia joka hetkestä, kun saan olla yksinäni. Saan siivota rauhassa, olla käymättä kaupassa,pesemättä pyykkiä, olla kasvattamatta sarvia päähäni hellan edessä tai heräämättä aamusta 4.15 siihen, että joku kysyy että tuleeko lasten ohjelmat jo..  Saan nukkua vaikka vuorokauden läpeensä, syödä vaikka kynsiäni paremman puutteessa, lenkkeillä koiran kanssa syvän rauhan vallitessa siitä, ettei kukaan odota kotona. Ihan vaan olla. Maata sohvalla (Kyllä, nyt meillä on viimein sohvakin!!!) ja katsoa telkusta jotain aivotonta ohjelmaa, esim. rokkarille morsian, ja syödä irtokarkkeja ja unohtaa ne pöydälle ilman että ne häviää aamun valjetessa tuhkana tuuleen. Saan myös vallata oman tietokoneeni juurikin silloin kun minua huvittaa, eikä kukaan sano, että täs menee viel, oota vähä, onks pakko tai mitään muutakaan. Saan kuunnella uutiset ilman että kukaan keskeyttää. Elää siis aivan pellossa. Ja sekös kuulostaa aikast ihkulta. Nää on näitä harvoja riemuja, suoranaisia lottovoittoja, joita ei avioliiton aikana ollut. Lapsivapaat. Että jotain varsin positiivista eroamisessakin. Ja hyvillä mielin lapset isälleen lähteekin, ja hyvillä mielin ne sinne päästänkin. Ei ole epäilystäkään, etteikö lapset nauttisi olostaan ja siitä että niistä pidetään hyvää huolta. Ja toisaalta, hyvää tekee myös isille tälläinen. Ei niissä normaali viikonloppu tapaamisissa pääse siihen lapsiperheen arkeen kiinni, kahessa viikossa taatusti pääsee. Muistunee kummasti mieleen, että mitä se olikaan. Riemuineen ja suruineen.

Ressikin pitkälti tässä pääs laukeilemaan kun loppu kaikenmaailman kuskailut. Ollu aikast hyvä ja tyytyväinen mieli. On vaa oltu ja eletty tätä omaa arkea. Tosin täpinää ja tsäpäkkää on kyl piisannu senki eestä, mut siitä rustailen ehkä toisella kertaa enempi. Autokaan ei jaksa ressata, kun se on vaan karu tosiasia, että rahaa ei ole sitä kummemmin korjautella tähän hätään, et ku se levii, ni sit se levii. Eikä se siitä itkemällä muuksi muutu. Raha-asiat muutenki on aika pebasta, mut senkin kanssa on vaa elettävä. Toimeen kuiteski tullaan. Ei se niin pyllystä lopun elämää oo, vaan tääki kotona olo ruukaa loppumaan syksyn mittaan ja se raha tilannekkin siitä sit viimeistään helpottanee.. Tai ainaki jossain määrin. Ja kun sen talo asian saa pois päiviltä. Kaikki tiet vievät Roomaan, ja asioilla on taipumus järjestyä.

Mutta jos nyt koittas viel kampitella sitä Uni-Jukkaa tai Nukku-Mattia...ei menis koko yö ihan harakoille. Ois viel sen sata asiaa hoidettavana, enneku auto koittaa starttailla Isilää kohti- Et jos ees hetken ehtis koisatakki ennen sitä.

Good night, Sleep tight.

                                        Janne Raappana; Jos vain voisin