Ihminen joutuu tiettyihin tilanteisiin tasan kerran elämässään, as only in a lifetime. Koen olleeni tälläisessä hetkessä mukana viime viikonloppuna. Nää sanat nähdesssään armas, ja joskus niin rakas exäni varmaan jo repii peliverkkareitaan tietokoneensa näyttöruutua toljottaessaan. Kyllä, tiedän että luet tätä. Teit sen(kin) hyvin selväksi. Uhkaus siitä että alat kommentoimaan, ei osunut eikä ainakaan uponnut paksuun kallooni, joten joudut kestämään. Toistan saman kun silloin, että EI ole pakko lukea, jos blogi aiheuttaa ahdistusta. Ja kommentoida SAA, sitäkään en pahitteeksi pistä ja muistathan aina senkin mahdollisuuden, että aina  voi kirjoittaa oman blogin kertomaan vaikka siitä omasta uudesta kullasta. Tai ihan mistä vaan, mikä mieltä saa liikutettua. Se on ihan SUN oma valinta.

Miks mä sit kirjotan blogia.. Pohdin jo kaiken avautumisen ja kuran heiton jälkeen et lopetan koko touhun.Sit pohdin et ei, en halua lopettaa. Suomi on vapaa maa. Täällä vallitsee sanavapaus. Tää on mun tapani selkiyttää omaa pääkoppaani ja saada asioita jonkinlaiseen järjestykseen MUN omassa päässäni. Ja toisaalta, tää on myös muistijälkeä tulevaan, kun ehkä jo ensi viikolla joutuu pohtimaan et mitäs tapahtuikaan viime viikolla..Saati sitten viime vuonna. Mun tapani mennä elämässä eteenpäin. Sit tuli jo pohdittua salasanallistakin blogia ja muuta sellaista, mut miks ihmeessä??? Mulla ei edelleenkään ole mitään salattavaa. Ja toisaalta, ne viestit, mitkä tätäkin kautta sähköpostini saavuttavat, ovat olleet kultaakin kalliimpia. Uusia tapoja, työkaluja selvitä taas yksi päivä arkea eteenpäin. Yksi tapa huomata, että vaikka kuinka joskus tuntuu siltä, niin en ole yksin. Että KIITOS joka ikiselle kommenttia lähettäneelle ja meiliä tuupanneelle. Jokaikisen olen lukenut ja niihin pyrkinyt kommentoimaan. Joka ikinen on minulle merkinnyt omalla pienellä tavallaan palasta tästä suuresta maailmankaikkeudesta. Suuruudenhullua..ehkä?

No, tässä kohtaa ex mitä ilmeisemmin jo huoahtaa helpotuksesta, et se unohti jo sen mustamaalaamis-osion. (Sitäkö mä oikeesti olen harrastanut..?? En meinaan myönnä..on tiettyjä tosiasioita, jotka eivät kirjoitetussa asussaan muuksi muutu) Ettei se muistanu kertoa kaikkea sitä, mitä tuli suutuspäissään päästeltyä. Pakko tuottaa pettymys. En edes aio. En jaksa toistaa sitä sontaa, jonka niskaani latasit. Se mikä mua tasan kaduttaa viikonlopun aksidentin jälkeen, on se, että vieläkin sulla on ollut mun pääkoppaan jonkinlainen ote. Mistä se johtuu, niin siihen en osaa vastata. Mä kadun just sitä et alennuin täydellisesti sille tasolle, jolla riita käytiin. Mä huusin ja raivosin kuin pahainen kakara. Ja syystä että..? En ollutkaan niin täydellisen voimakas, kun kuvittelin olevani. Mutta pitkästä aikaa, ollaan taas askel lähempänä täydellisyyttä. Mä jopa kuvittelen pienessä typerässä pääkopassani, että juuri se vahvuus ja peräänhuutelemattomuus sai sen riidan aikaan. Myönnätkö sitä ikinä..en usko, enkä välitä. SE ON MULLE AIVAN SAMA. Anteeksi pyydän sitä jotakin, jonka mahdollisesti rikoin lähtiessäni. Jos olisin ollut yhtään viisaamman puoleinen ihminen, olisin tarkastanut vahingot heti yliajettuani, mutta ei mulla nuppi säteillyt sillon(kaan). Joten tyydyn vain pyytämään anteeksi. Tunnekuohu oli aika huikea.

Asiat voi tehdä eron jälkeen monella tapaa. Voi olla aikuinen, ja hoitaa velvollisuutensa. Siihen olet kai omalta osaltasi pyrkinytkin. Tavallani jopa ymmärrän sitä. Mutta tavallani myös nyt vasta ymmärrän sen, millaisessa liitossa olen yli puolet elämääni elänyt. Tyydyttääkö vastaus minua, niin se vastaus on vain minulla ja vain minun asiani.

Yksi tapa on hoitaa asiat virallisesti. Tähän tulen jatkossa pyrkimään. LUULIN, että onnistuisimme olemaan aikuisia, mutta kuten todettu, se on sula mahdottomuus. Ei joustoja, vain kylmää kirjoihin ja papereihin kirjattua faktaa. Sen mukaan mennään. Kuka siinä voittaa?? Ei kai ketään. Kankeampaa se ainakin on, mutta sen myötä siinä on myös tietty turvallisuuden tunne. Ei ole vaihtoehtoja, vain yksi ja oikea tapa edetä. Minä en tee sopimuksia, lastenvalvoja voi ne tehdä. Hänhän on lasten edunvalvoja. Jopa puolueeton sellainen. Niin kauan kun lapsilla on hyvä olla, niin kaikki on edes näennäisesti hyvin. Muu ei kuulu minulle. Vain lasten asiat. Ja tähän parahtaa ex, että mä sitten vihaan kun sä vedät lapset meiän riitoihin mukaan. Jep. Mutta kun ei ole mitään muuta riideltävää. Ei vaan ole.

Ja koko tämän viikonlopun riidan jälkipuinti on vienyt minulta..mitä..melkein viikon. Asiaa ei tietenkään helpottanut irtisanottu puhelinliittymä, jonka sim kortin kävin suoraansanottuna vitunmoisessa vittupääpuuskassa sinkoamassa exäni kasvoille.. Löytyihän kotoa yksi easy liittymä, jossa oli saldoa pari euroa. Vaan eipä ne 2 euroa pitkälle matkaa taittanut. Ei ole iloa puhelimesta, jolla voit vastaanottaa puheluita, mutta ei soittaa tai edes tekstittää. Vai onko joku eri mieltä?? Että uusi puhelinliittymä on tilauksessa. Ja uusi numero. Todellaki.

Mutta niinkuin aloitin, niin selviäminen taas uudesta hyökyaallosta, vei aikaa suorastaan ihmeen kauan. Olin ja pysyin pimennossa ja vain omien pimeiden ajatusteni kanssa. Mietin itseäni, tulevaisuutta. Mietin sitä, mitä meillä joskus oli. Mietin sitä, miksi kaikki johti tähän pisteeseen, mietin maailmaa, elämää, pimeyttä, ahdistusta, pelkoa ja kaikkea sitä synkkyyttä joka eroamisen mukana on ilmoille laskeutunut. Eroa en silti kadu pätkääkään. En  kuuna päivänä voisi enää edes kuvitella, että olisimme joskus pari. Ei Ei Ei. Se ei ole mahdollista. Mutta onko se mahdollista, että jonain päivänä, ex olisi edes tasavertainen kumppani, jonka kanssa voi keskustella. Ilman että tuntee itsensä kynnysmatoksi. Maan matoseksi. Eläväksi kuolleeksi-. Juoda kupin kahvia ja todeta, että joskus meillä oli hyvä elämä. Oli onni ja oli perhe, jonka eteen kumpainenkin teki töitä. Oli ihanat lapset ja koti jossa rakastettiin. Koti, jonne oli aina hyvä tulla. Vai onko se kaikki ollut vaan yhtä suurta valhetta. Bluffiako???

EN KADU näitä lapsia. Mutta se mitä kadun, on se että olen ne maailmaaan saattanut juurikin exäni kanssa. Tämä ajatus asui päässäni näihin päiviin asti. Nyt joudun syömään sanani. Ei. En edes kadu sitä. Sillä jos se olisi ollut joku muu, niin nämä lapset, eivät olisi "nämä lapset". Eli itse asiassa exäni on antanut suurimman lahjan jonka elämä voi ihmiselle antaa. Lapsen. Lapsia. Ja sen myötä ihan erilaisen tavan rakastaa. Kukaan ei lapsia yksin tee. Ikävä kyllä, vaikka se joskus niin hyvältä vaihtoehdolta voisi ensi ajattelulla tuntuakkin. Ne on yhdessä tehty. Jopa tekemällä tehty. Ja ne on ja pysyy. Ja niitten takia näitä kiistoja käydään ja koitetaan (koitetaanhan??) ainakin jossain määrin myös kasvaa ihmisinä. Jättää omat asiat kakkoseksi ja olla hetki epäitsekkäitä. Miettiä oikeesti, onko tää sen arvosta. Että onko nää riidat nyt niitten lasten edun mukaisia.

Talo. On vain talo. Taloon jäin lasten kanssa vain ja ainoastaa siitä syystä, että elämä ei kertaheitolla muuttuisi ihan hirveesti enempää. Mutta niin, tää on vaan talo. Tää ei ole koti. Ja koska koti luo tietynlaisen turvallisuuden tunteen. Niin sit ei nyt sitten ole. Koen oloni hyvinkin turvattomaksi. Toisaalta myös se vaihtoehto että edessä on muutto. Taas. Tuo turvattomuutta. Ei olekkaan ketään, jonka kanssa niitä unelmia jakaa, jonka kanssa kodista tulee koti. No toki on lapset, mutta tarkoitan sitä arjen ja vastuun jakamista. Sitä toista aikuista. Lapset on lapsia, ja niin kauan kun vanhemmat voivat hyvin, niin lapsetkin voi. Se turvallisuuden tunne tulee kuitenkin pitkälti niistä arjen askareista, tutuista rutiineista ja hyväksi kokemisen tunteesta. Mutta nyt omalta osalta se tunne on haudattu. En koe olevani turvassa.

Mutta olen valmis kohtaamaan pelkoni. Kohtaamaan sen uuden tulevaisuuden, joka tuolla nurkan takana odottaa. Olemaan oman elämäni herra ja kuningatar. Päästämään irti menneestä ja keskittymään tulevaisuuteen. Lupaa kysymättä, keneltäkään anelematta, tehden töitä tämän perheen hyväksi, joka siitä instituutiosta on vielä jäljellä. Katkeruus on musta aukko joka vetää puoleensa, ja taistelen kaikin voimin, että se pysyy minusta kaukana. Ei päivääkään, ettenkö muistaisi sen läsnäoloa, mutta se ei minua tainnuta. Vedä sisäänsä. Se on, mutta ei hallitse. Nyt pitää vaan pysyä vahvana. And i trust to do with it.

Piru parat, ette onnistuneet. Mä elän vieläkin-.

                                                Vicky Rosti; Oon voimissain