Taas on syykin blogihiljaisuuteen.. Mun kone on sökö. TAAS. Olen mitä ilmeisemmin elättänyt koneenkorjaaja-setän ja puoli sukua saman paskavistan päivityspaskan takia. Ai että sylettääkö. Että ihan varmasti! Nyt en konetta aatellu enää korjata, vaan koittaa löytää toimivan koneen, uuden sellaisen. Tosin edelleen finassimarkkinoiden alamäestä johtuen en sitä ole ihan heti tekemässä. Jahka pörssikurssit joskus (ensi vuonna..?? hahha) alkavat kivuta taivaisiin ja rahaa alkaa tulla ovista ja ikkunoista, niin sit tulee kaupat, Nyt ei vaan pysty eikä kykene. Rahaa ei yksinkertaisesti ole lanttiakaan. Eli siihen asti rynkytän poikasen läppäriä, joka on ihan hirveessä jamassa sekin. Muun muassa kirjain U, ei tykkää minusta ja jättää toimimatta useampana kertana kun sitä näppäilen. Et jos kirjaimia uupuu sanoista, syyttäkää läppäriä.

No mutta, kirjoitettavaa ois vaikka ja kuinka. Sata rautaa tulessa ja kun muutama päivä jää väliin, niin tuntuu että vois romaanin kirjoittaa ihan vaan vaikka viikon tapahtumista. Koitan tiivistää, vaikka uskon että jotain olennaista unohdan kuitenkin. Mutta niinhän se aina menee.

Auto. Masennus. Voitteko uskoa, että uskaltaisin väittää selättäneeni masennuksen. Sen mille muka annoin käteni vartta myöten. Häähhhähää, en antanukkaa. Se oli taas se auto, joka sen kupin sit meinas kaataa vimpan kerran. Ihan niinkuin silloin keväällä, kun kuljettiin entiseen kotikuntaan lapsia kouluun. Auto kehissä= saan nukkua tunnin pidempään aamusta. Ei tarvitse kuunnella pikku Neidin ininää niin maan ollenkaan, kun neljän tunnin kävelysessiot on korvattu 10 minuutin autoilulla. Sanoin aikanaan, kun siellä landella vielä majailtiin, että "Kyl sit ku me kaupungissa asutaan, ni autoa tarvita ollenkaan. Kun siellä pärjää niin hyvin ilmankin". Perunpas muuten sanani ja puheeni tässä ja nyt, syön hatullisen paskaa ja totean olleeni NIIIIIIIN väärässä. Mä en pärjää. Se helpottaa elämää niin paljon, ja vaikka se lysti maksaakin mansikoita, niin en vaihtais pois. Mieluummin nakerran vaikka ranteitani auki ja syön vaikka mätäojan mutaa, kuin luovun autosta. Pienempään kauppakassi-malliin voisin vaihtaa, kun harvoin tila-autossa on kaikki kakrut kerralla kyydissä, mutta nyt en vielä jaksa edes miettiä vaihtoa. Nyt vaan nautin siitä että saan aamusta raapia lasia jäästä ja sen jälkeen voin hypätä kyytiin, läväyttää penkin lämmittimen täysille ja kärventää perskarvani ja ajella ihan minne nyt sillä hetkellä sattu huvittamaan. Kun korjauskin on nyt tehty, niin bensankulutuskin laski ku lehemänhäntä, että joo. On se vaan ihanaa.

Kotona on ehditty siivota, ruokaa on ehditty laittaa joka jumalan päivä ja kaveritkin on pitkälti ajeltu läpi. On virtaa ja voimaa tehdä oikeestaan ihan mitä vaan. Ei mee kaik tarmo ja energia eskarimatkojen taittamiseen vaan samassa ajassa ehtii vaikka ja mitä. Kaupastakin saa ruokaostokset tehtyä ilman että tarvii miettiä hajoaako lasten rattaat alle.. Että niin. Se ON ihanaa.

NOh..sain auton takas. Suurin stressi helpotti ja vot aika välittömästi. Synkän pilven heitti taivaalle Ex, ja sai minut taas sen kolmella sanalla tolaltani. Ne meni jotenkin niin, että en maksa enää. Ja kyseessä oli landen kiinteistöä koskevat laskut. Siitäkös riemu repes. Oman elämäni kustannuksella olen asioita hoidellut ja laskuja maksellut, ja toinen vaan tyynesti ilmoittaa, että ei muuten kiinnosta maksaa. Persehän siinä repes aika pahasti. Kiinteistöstähän juoksee kulut koko ajan niin kauan että kaupanpurku saadaan sille tolalle, että sen oikeus vahvistaa tai mieluiten niin että kaupan toinen osapuoli siihen vaateen pohjalta suostuu ja ilman oikeustoimia. On sähkölaskua, vesilaskua, kiinteistöveroa, lainanlyhennystä, maanmittauslaitoksen byroota, lakimiehen kustannuksia ja urakoitsijan maksua. On homekartoitusta, kostausmittausta, maan kaivuuta ja ties ja vaikka mitä. Ja kyllä, joka ikinen asia maksaa. Että siitä todellakin saattaa vähä käpy kärvähtää, kun huomaa ostaneensa talon yhdessä ääliön kanssa, joka pesee kätensä kaikesta yhdellä olan kohautuksella ja parilla paskamaisella sanalla. Vähä meinas ottaa paniikkikohtausta vastaan pääkoppa, mutta rauhottu sentäs ajan kanssa kyllä.

No viikonloppu tuolloin päättyi myös rauhoittumisen jälkeen taas uuteen aallokkoon ja uppo sukellukseen. Sain tekstarin. Todellakin; TEKSTIVIESTIN.  Viestissä luki tiivistetysti että Heippati hei, sinusta on tehty lastensuojeluilmoitus. Äidin jaksaminen huolestuttaa vahvasti. Hyvää sunnuntain jatkoa T: ilmoituksen tekijä ja tähän TOIM.HUOM. lisään että tää tekijä on siis eräs viranomaistaho, mutta myös ihminen, jonka olen lukenut kaverikseni. Eipä asiassa sitten mitään huomautettavaa. Näin se homma etenee. Tosin takana on jo yksi pyöritys saman aiheen ympärillä, edellisen kerran olikin varsinainen rumba ja pyöritys, sillä kertaa tosin täysin syyttä.

Noh, saan tyypin puhelimen päähän ja jutellaan asiasta. Hän pahoittelee, mutta hänestä ilmoitus on ainoa keino auttaa minua jaksamaan. HÄH???? Miusta se on ilmoitus, jossa lapset ovat uhattuina. Minusta tuolla ilmoituksella on kaikkea muuta kuin hyvä saundi. Se aiheuttaa vaan roppakaupalla lisää ahdistusta. Totta mooses mä tiedän, miten tuollaiset asiat etenee ja miten niitä hoidetaan, ja että ilmoituksen tarkoitus ihan oikeasti on hyvä ja hellä. Mutta sanokaa se karhuäidille joka vimmatusti haluaa tasan vain ja ainoastaan suojella omia pentujaan pahalta maailmalta ja kokee olonsa tukalaksi ja nurkkaan ahdistetuksi. Ei siinä järkipuheilla tehdä yhtään mitään. Tosiasiallisesti voin todeta että parhaani olen pentueeni kanssa tehnyt ja koittanut elää niinkuin parhaaksi olen nähnyt. En osaa nyt äkkiseltään sanoa ainuttakaan asiaa, jonka voisin itseäni vastaan kääntää. Lapsilla on tasan varmasti kaikkea mitä ovat tarvinneetkin. Materiaakin on löytynyt vaikka suhdanne tässä taloudessa taloudellisesti on äärimmäisen huono. Onni ei ole materiassa, sitä ei rahalla saa. Kaikkea muuta löytyy. On katto pään päällä, vaatteet yllä ja ruokaa syödäkseen. On törsättykin erinäisiin asioihin toisinaan, vaikkei oikeasti olisi varaa yhteenkään haja-ostokseen tai suunnittelemattomaan asiaan.

Yhden äärimmäisen pahan virheen tein. Ja sitä syvästi kadun. En maksanut viime kuussa vuokraa, vaan hoidin entisen talon laskuja, maksoin auton huollon ja kävin ruokakaupassa. Kuvittelin korjaavani tilanteen taas seuraavassa hetkessä, mutta kuvitelmat olivat ruusuiset.  Huomasin taas unohtavani taktisesti muutamia tosiasioita ja kaskas, olin entistä enemmän kusessa.-

Nojoo, mutta maanantai aamuna soi puhelin ja lastensuojelun sosiaalityöntekijä soitti minulle. Kysyi että mitä viime kerrasta on muuttunut. Nii..ei sit mitään. Raha-asiat sukeltaa entistä pahemmin, mutta mikään muu ei ole muuttunut. Isä tapaa lapsia edelleen entisen 4 vrk vastaan mun 26 vrk kuukaudessa, rahaa ei tule mistään suunnasta yhtään enempää, kun taakse jäänyt talo luetaan suureksi omaisuudeksi ja joka on meille suorastaan kimpale kultaa. Peace of shit, mutta sitähän ei huomioida. Ja töihin lähtö lähenee ja arjen sujuminen jännittää. Ei sen kummempia. Kiitos hyvää kuuluu.

Noh, lopputulos on että saan käyttööni kodinhoitajan. 1-2 kertaa per viikko. Tarkoitus on että tämä "Maija Poppanen" hoitaa lapsia että äiti pääsee välillä pois kotoa ihan omiin juttuihinsa ja saa aikaa itselleen, ettei pala loppuun.

Niin, ei huono asia ollenkaan. Tosin en osaa vielä ajatella asiaa kauheen kantavana voimana. Lähden kotoa, hengaan ja luuhaan pitkin kylää ja tuijotan kelloa, että milloin uskallan palata kotiin takaisin. Siellä ne lapset ovat, ja se elämä, ainoa sellainen joka minulla on. Ei mulla ole muuta elämää. Voin mä kirpparia kiertää yksin, mutta voisin tehdä sitä lastenkin kanssa. Kurjaa se on silloin kun joku muu sanelee, että milloin sinne "saa" mennä ja että siellä taskun pohjalla ei kuitenkaan ole yhtään enempää rahaa kuin muutenkaan. 2-4 tuntia on pitkä aika, etenkään kun aikaa omiin harrastuksiin ei ole ollut enää vuosiin. Ei ole mitään, minkä pariin paeta. Tosin hyvällä säällä voin surutta laittaa Maijan lasten kanssa pihalle ja vaikka nukkua, mutta laitappa rouva parka lasten kanssa ulkoruokintaan kun taivaalta tulee pieniä ämmiä äkeet selässään. Että joo. Idea hyvä, asia hyvä, toteutus ei parhaasta päästä. Ehkä sit kun oppii sopimaan menemisensä siihen aikaan kun Maija tulee, ja saa oikeasti nauttia siitä kun voikin hoitaa asioita ihan ittekseen. Noh, pitää opetella. Ei oma aika huono asia ole, eikä sitä puissa kasva. Ja kun ei tuolla toisella osapuolella ole näköjään aikomustakaan tavata lapsiaan yhtään enempää kuin se 4vrk kuussa, niin onhan se opittava olemaan ja elämään.

Noo, taas mentiin suvantoa kohti. Asiat etenee ja pyörät jatkaa pyörimistään. Ei paljoa kannata vastaan taistella, vaan elää taas niillä eväillä jotka on annettu.

Avioerosta on nyt aika lailla vuosi aikaa. Aika nopsaan se on aika vaan kulunut. Moni asia tekee kipeetä vieläkin, mtta pääasiassa asiat on ottaneet aikansa ja paikkansa ja elämä on jatkunut vaihtelevalla menestyksellä. Olen mielestäni pyrkinyt olemaan reilu exääni kohtaan, tosin en koe saaneeni siitä yhtään sen enempää armoa missään kohtaa. Tuntuu että exäni saa jonkun asteisia kiksejä aiheesta ku aiheesta kun saa minut tolaltaan puheillansa. Maailma ja ajatukset ovat toisistaan niin kaukana kuin olla vaan voi. En tiedä helpottaako tilanne sitten kun tuo hometalo jupakka saadaan päiväjärjestyksestä, mutta toivossa toki on hyvä elää. Ei se exäkään läpeensä paha ihminen ole, vaikka aika ajattelematon taitaakin olla. Ja mikäpä siinä, on mikä on. Ei se enää minua paina. Elää omaan elämäänsä ja minä omaani. Mun arki on mun ja hänen on omaasa. Ei sen sujuminen minulle kuulu. Mulle riittää et lapsilla on hyvä olla isänsä luona ja isä on heille rakas. Jos isä ei arvoansa tajua, niin oma on häpeensä ja menetyksensä. Että mulle kiukuttelu lasten tapaamisten pelaamisella yms. ei vahingoita minua, vaan se on lapsilta pois. Ja häneltä. Ja se on silloin ihan oma valinta. Mä en osaani vaihtas siltikään ja vaikka etävanhemmaksi joskus rupeaisinkin, niin en iki maailmassa tulisi suostumaan 4vrk per kuukausi tapaamisiin.

Avioerosta ja osituksesta mieleeni pulpahtaa vääjäämättömästi ihmeellisiä ajatuksia. Että mikähän siinä on, että kun ero tulee ja pitää omaisuutta jakaa. Että osapuolet jotenkin kuvittelevat toisensa rypevän rahassa. Että sitä onkin jossain pirun jemmassa ja ihan roppakaupalla. Se tosi asia, että tilanne ei erossa ole muuttunut omaisuuden osalta ja edelleen jaettavana meilläkin on tasan se pirun homeinen talo, josta ei tasan rahaa tule parhaassa unessakaan kummallekkaan tippumaan. Niiin, että yht äkkiä se tuntuukin olevan kultaa josta tapellaan verissäpäin... Rahan voima?? Mystistä... Onhan sitä pärjätty tähänkin asti juu, mutta minkä kustannuksella. Aina joku toinen kustannuspaikka kärsii, jos jotain pitää hommata. Ei ole suuria säästöjä eikä isoja osakesalkkuja nurkan takana elämää tasaamassa. Oma on polkusa raivattava ja omalla työllä rahansa ansaittava. Vanhempien ensisijainen tehtävä on kuitenkin huolehtia jälkikasvunsa elatuksesta, että eiköhän siinä ole purtavaa ihan riittämiin vielä joksikin vuodeksi.

Mutta juu, seuraava aihe. Töihin lähtö lähenee. Hoitovapaa kirii loppua kohti. Virallisesti olen ollut 14 vuotta (!!!!) hoitovapaalla, vanhempainlomilla, äitiysvapailla. Ja nyt, still on it, on loppu likellä. Tosin lasten arkirumban järjestämisen takia tapahtuu silläkin saralla suuria muutoksia. Työpaikka vaihtuu, tosin näinä aikoina voinee olla onnellinen että töitä yleensäkkään on. Teen kolmivuorotyön sijasta vain kahta vuoroa. Ei helppo nakki sekään, mutta parempi kuin kolme. Lapset ovat nyt virallisesti saaneet paikat vuorohoitopäiväkodista, joka on auki kymmeneen asti illalla. Työvuoroni loppuu viimeistään 21.30, eli hyvä nakki sekin. Öitä saan tehdä, jos lapsilta se on koskaan mahdollista. Lähinnä siis silloin, jos lapset ovat isällään. Ja joka tapauksessa, iltavuorossa ollessani on kolme koululaista toiminnassa puhelinkauko-ohjauksella, ja SE on se asia joka tässä nyt kaikkein eniten pelottaakin. Tuo meiän tokaluokkalainen kun on varsinainen tapaus. Isommista en ole edes huolissani, mut tuo tokaluokkalainen. Että jännittää ja vimmatusti. Herralla on lievää keskittymishäiriön tapaista (ei diagnoosia, paitsi äidin oma) ja herra tarvii aikuisen ohjausta mm. läksyjen teossa että yleensäkkään malttaa rauhoittua niitä tekemään. Ja kun herra muutenkin elää jonkin asteisessa unessa/haavemaailmassa koko ajan, niin ihan jännittää sekin että miten herra pääsee aamulla sängystä ylös ja selviää vielä oikeella kellon lyömällä kouluunkin. Veikkaan, että kiikarissa on SUURIA vaikeuksia sillä saralla.

Että joo, arjen jakaja ois niin kultaa. Joku jonka kanssa jakaa vaikka ne pierut saman peiton alla. Oma osapäiväjeesus, joka kuuntelis sillon ku muut nukkuu ja muistas kertoa, että on se päivä vielä huomennakin.

No mutta. Tuliko hiki??? Mulla meinaan tuli kuluneen viikon aikana muutamaankin otteeseen. Paljon jäi vielä sanomattakin ja jatkan jos ajatukset pysyy myllerryksessä mukana. Tulevan viikko on syylomaviikko, joten koneelle ehkä ehtiikin, jos jaksaa vaan tän läppiksen kanssa vääntää. Ja huomatkaa, melkein kaikki Uu.tkin löytyivät tekstiin..?? Yritin ainakin ;o))))