Meinasin etten avaudu, mut niinpä taas syön sanani. ..

Varsin neronleimaus olotila. Kaiken näköstä pyörii edelleenkin mielenpäällä, mut yhden suurimmista sain tänään päätökseen. Kai se oli se salama, tuli ja leimaus ku iski tän asian tiimoilta tai jotain. Mut siis. Mä meinaan olla niin rohkia että pysyn päätöksessäni ja menen sinne sterilisaatioon. Vaikka olen vasta 30 ja vaikka mulla on "vaan" viis lasta ja vieläpä saman miehen kanssa ja jajajajaa..Mitähän muita argumenttejä sitä onkaan ehtinyt kelailla. Jos nyt jostain syystä meinaa sit olla niin polttava vauvakuume josta ei yli pääse niin onhan sitä muutama lapsi tässäkin maassa saanu alkunsa koeputkessa tms, ja sen myötä hedelmöitetty himpun eri keinoin. Täs kohtaa se lienee money talks juttuja.. Tai monta on myös lasta ilman omia vanhempia. Mutta tää ny on tätä jossittelua. Uskon ja toivon että sitä kuumeilua ei enää tule. Kyl tää nyt kuiteski tuntuu niin oikeelta. Kun nyt sais selväjärkisenä nää lapset maailmalle ja sit voiski alkaa oottelemaan niitä lasten lapsia :oD Ja kun ny sais tän yhdentoista vuoden raskaana olemisen ja imettämisen jäljiltä tän kroppansa ees vähä entisenlaiseksi, (ja siis TIEDÄN että se ei koskaan ennalleen palaudu, mut kyl te ymmärrätte mitä mä ajan takaa..vai??) ja sais tätä nuppiisa hiottua sen verta et siel pysys jotain muutaki ku päänsärky ni oisin aika onskuna. Toisaalta tällänen ihan uus elämänvaihe on aika pelottavaaki..Mitäs sit ku Villahousu täyttää sen kolme vee ja mä kehitän eloani eteenpäin ilman et oisin raskaana tai mitään. Osaako sitä enää ees asioihin taas suhtautuakkaan?? "Joudunko" mä oikeisiin töihin :oD Ite asias aika paljo sitä sit elo muuttuu. Joka tapauksessa. Menis sinne sairaalaan tai ei. Kun en joka tapauksessa lähtis muksui tekee lisää.  

Noh, kaks viikkoa aikaa, en jaksa uskoa et mieli täst muuttuu. Olo on varma. Sit ku sais viel leikkauksen jälkeisiks päiviks kotiapua järjestymään, niin ois yks huoli vähempi.

Ja nää asunto-asiat. Voi jesTAS et voi vaivata. Ku ihan oikeesti nää seinät täs kämpäs on aika likellä toisiaan. Oikeesti. 7 ihmistä ja 75 neliöö ei ihan oikeesti oo maailman paras suhdanne tällä alalla. Mut joo. Kai sitä on tullu nirsoks täs vuosien mittaan, kun ei enää mikä tahansa kelpaakkaan. Ja sit kelpaamisista, niin isoin ajatusten taisto käy siitä, et onks tää se paikka missä eloa eletään ja jatketaan elämistä, vai onko se joku ihan muu? Mikä muu? Ja sit kun tuon isännän päänliikeistä kun ei juuri jyvälle pääse, nii et oonko mä muuttamassa täst koht ihan yksinäni, vai onks se oikeesti mukana täs jutussa. Vähä on vaikeeta pohtia tulevaisuutta ku yks pitää kaiken sisällään. Miehet on vaikeita. Mä tiedän. Mut tää on siis yks päänpyörityksen aihe.

Sit nää parisuhde asiat ja suhdanteet onneks on taas laantumassa. On se kum-ma kuinka se puhuminen joskus vaan saa melkosia auringonsäteitä maailmaan. Taas on parempi jatkaa eteenpäin. Mut niinku aiemmin totesin, et jos kaiken pitää sisällään, ni vaikee siit on mitään muuttaa tai muuttua. Joskus on hyvä avautua. Ja pientä kelausta aiheutti se et tajusin et ollaan oltu koht (reilun kuukauden päästä) 12 vuotta naimisissa. Se on kyl pienen ihmisen ikä. Mihin se aika oikeen menee..??

Ja sit sitä tietty pysähtyy pohtimaan et jos aikanaan oiski tehny iiihan erilaiset valinnat elämässään ja eläny elonsa ihan erilailla, ni missä sitä oiskaan nyt? Niin paljon sitä mahtuu näihinkin vuosiin ja jopa toisinaan yhteen viikkoon, et jos valinnat ois ollu aikaaan erilaiset, niin kuinka paljon elämä ois voinukkaan olla jotain ihan muuta. Toisaalta uskon sellaseen kohtalon johdatukseenkin, et vaikka ois yrittäny kävellä toista reittiä, niin kenties reitti ois kuiteskin ollu iha sama, kiertäny vaa hiukan?? Kuka tietää. Nää on näitä jossitteluita.

Ja kaiken tän ihmeellisen pohdiskelun päätteeks on kai pakko todeta et kyl se 30 kriisi lienee ihan tosi-asia. Tietty vaihe elämässsä on takana ja uutta edessä. Taite-kohta tai jotain. Mut miks tän kriisin sit pitää vaivata koko vuos?? Häh. O_o

Mutta, todeta täytyy sekin, et elämä Voi muuttua. (toi oli joku mainos lause..Lotto?) Eipä sitä kukaan tiiä huomisesta. Ees siitä mistä sitä ittesä löytää tunnin päästä. (toivottavasti omasta sängystä; ajatukset tyynyä päin) Kun on ees jokseenkin sinuit itsensä kanssa niin lienee hyvä jatkaa eteenpäin. Elämä kuitenki kaikkine vivahteineen on aikast ihanaa. Ja kun kaikessa näkee ne hyvät puolet niin ei ala liikaa märehtimään niitä huonoja. Eiks se niin mee et positiviisuus saa aikaan hyviä asioita. Mä ainakin uskon siihen. Ja uskallan jopa pitää itteeni aika positiivisena ihmisenä. Kaiken hyvän lisäks. Joka asialla on aina se valosaki puolensa, oli asia mikä hyvänsä. Ja asioilla on taipumus järjestyä. Aina. Jotta eiku valoa ja iloa ystävät kalliit. Olette NIIN tärkeitä!!!

ja papukaija merkkiä pukkaa jos jaksoit jopa lukee raapustuksen tänne saakka. *Pläts* :oD Tää painuu nyt koisimaan ja näkemään vaan hyviä unia :o))))