Pitkän päivän ilta. Tänään oli siis Helmin hautajaiset. Thwe Aye Pearl haudattiin intiimisti pienellä porukalla, ja tilaisuus oli ihan hänen itsensä näköinen. Ei suuria kukkalaittteita eikä liikaa krääsää ja kromeluuria. Itse toimitus oli toiveen mukaan Suomeksi, mutta muut siunailut yms meni sujuvasti karenin kielellä. Jokainen vei haudalle yhden punaisen tai keltaisen ruusun, koska se oli hänen toiveensa. Siunauksen aluksi oli arkku auki. Lasten tunteet ja sielunrauha pohditutti etukäteen kovastikin, mutta hyvin meni. Heistä oli täysin luonnollista että Helmi makasi niin hiljaa ja niin kauniina arkussa. Neiti tuumaili kotiin tullessa, että olo on surullinen, ja ikävä velloo. Mutta nyt ei Helmiä enää satu. Näin se menee. Elämä jatkuu.

VillanVoimalassa on veilä viikonlopun yli  näyttely; Tuuli-ihmiset. Se on koko viikon juttu, mutta tänään sain vielä sen verran irti itsestäni, että siellä tuli käytyä. Jannu lähti mukaan. Siellä oli tilataideteoksen lisäksi Peik Nasrollahin valokuvanäyttely; Toivo turvaksi. Peik oli itse vielä kertoilemassa kuvista ja elämästä Afganistanissa lisää. Poika sujuvasti tulkitsi isäänsä, jos sanoja jäi uupumaan. Kyllä siinä meinas silmäkulma kummasti kostua. Sitä ei vaan aina jaksa ajatellakkaan, miten ne asiat toisella puolella maailmaa onkaan. Kun meidän uutiset näistä kriisi maista on jo melkein jokapäiväisiä ja olevinaan arkisia. Heikäläisille iso konflikti saatetaan meillä uutisoida parilla hassulla rvillä ulkomaan uutisissa. Mutta harvoin tulee pohdittua niitä todellisia taustoja. Afganistanissa talebanit jyllää. Siellä tuotetaan 90% maailman Oopiumista ja sen varassa tapahtuu paljon asioita. Ikäviäkin asioita. Tavallinen kansa elää niukissa oloissa, ja kärsii. Ne ketkä ei kärsi kotimaassa, ikävöi kotiaan jossain muualla. Pakolaisia Afganistanista on lähtenyt jo miljoonia (!) ja sota on heitä harventanut jo noin 3 miljoonaa. (kuollutta) Hurjia lukemia. Ja kyse on ihan oikeista  ihmisistä! Toinen on tämä Burman (Myanmar) tilanne. Sotilasjuntan yksinvaltius on siellä jatkunut jo vuosikymmeniä. Tukiperheeni on ehtinyt ennen Suomeen tuloa olla Thaimaan pakolaisleirillä 10 vuotta. 10 pit-kää vuotta. Ja mitä tiedämmekään itse Burmasta..?? Aika vähän. Vain viime päivien verilöylyt ovat päässeet isompiin otsikoihin, vaikka samankaltaisia tilanteita on ollut koko ajan. Juntta toimii diktaattorin elkein ja ihmiset elää pelossa. Ja paossa. Sitä vaan ei voi ymmärtää. Luulisi että pahuus on nuissa maissa se kantava voima, vaan kun ei. Kantava voima on kuitenkin kaiken tuon sodan ja myllerryksen keskellä TOIVO: Toivo paremmasta huomisesta, toivo pysyvästä rauhasta. Toivo siitä, että aurinko nousee vielä huomennakin.

Tuuli-ihmiset