Siltä se vaan tuntuu. Ei käynnisty kone ei sit millään. Ihan vedetty vakuumiin kaikki energia tästä naisesta. Tohtorilla ois varmaan ihan joku reseptikin tähän vaivaan, mutta en mie jaksa lähtee valittamaankaan. Ei huvita eikä meinaa ainakaan nappaa. Ei niin maan mikään. Ei jaksa puhelinta kantaa ees mukana, kun ei huvita kelleen puhua. Äänettömällä vaan hetkestä seuraavaan. Koneellakin voi hetken istua, jos saa aivottomana olla. Mut ei jaksa ees kuulumisia kummasti vaihtaa. Saatikka mitään yhtään virallisempaa hoitaa.Töllöä ei viitti töllötellä ja suihkuunki pitää suorastaan raahautua, jos on tarve. Ei riitä iloksi enää vihreitten perisynti-listan suurin ykkönen, kuuma suihku. Nopea puhistus vaan ja vot. Ei siellä jaksa olla. Ja mihkään ei huvita lähteä. Kummasti tuo 12km aamulenkki karistaa ajatukset liikehtimisestä tiehensä. Hyvä jos koiran saa kusetettua, ja senkin usein lasten armaalla avustuksella. Kaikki mitä tekee, tuntuu vaan niin kerta kaikkisen turhalta. Ruokaakaan on turha tälle yhdelle ainoalle syöjälle täällä keittää, kun itelle ei maistu ja Villahousukin on tehnyt stopin syömisessä. Ihme mättöjä vaan vedetty.. Ja itku on herkässä. Ai miten niin vahva alavire???

Tänään tuijottelin BB:tä tuossa soffan nurkassa. Ja tein varsinaisen havainnon. Porukka on talossa jaettu kahtia. On slummi ja on paratiisi. Slummilaiset joutuvat tekemään tehtäviä, saadakseen nauttia edes joistain etuisuuksista olonsa ja elonsa aikana. Siinä sitten joku slummin kilpailijoista jutteli, et kovasti se isoveli hommia pukkaa. Että kun ei tiedä mitä on palkinnoksi, vai onko edes palkintoa. Hommat hoidetaan ja asennettakin yritetään mukana roikottaa. Että kuinka kannattavaa se on?

Nii. Sepäs siinä niin mielenkiintoista olikin. Sehän on ku tää mun elämä. Joku isoveli valvoo ja tietyt tehtävät matkan varrella on vaan hoidettava. Sillä niitä jaksaa kun kuvittelee sateenkaaren päässä odottavan jonkun palkinnon. Tehtävät vaan on viime aikoina olleet yks toisensa jälkeen yhtä negatiivistä lottovoittoa. Palkinnot ei oo mieltä kirkastaneet kummastikkaan. Jos niitä on palkinnoiks koskaan voinu kutsua. Aina löytyy joku, joka heittää vielä sen kauhallisen lisää loskaa niskaan. Sitä unelmoi suuria, tai siis aika pienet ne unelmoinnit tällä haavaa on olleet. Mut ku ei mikään mee niinku toivoo. Ja vaikka parhaansa yrittää, ni aina se sanominen tulee. Kiitosta tai hiljasta pään silitystä ei koskaan eikä milloinkaan, eikä keneltäkään. Kummasti kirkastaa hetkeks mielen, kun jostain tulee joku pieni "palkinto", valonpilkahdus ahdistuneen arkeen. Viimeksi yks aamu, kun vettä tuli taivaan täydeltä, siis todella todella isosti. (Positiivista asiassa tosin oli se, että eskari oli päättänyt pitää ovensa suljettuina suunnittelupäivän vuoksi, eli oikeasti oli ihana hetki kuunnella sängyn pohjalla hurjaa kohinaa kattopeltiä vasten ja nukkua piiiitkään ja hartaasti.) Vaan puhelimen pirinä herätti aikaseen. "Täs on Mirkku moi, oisistteko halunnu kyydin eskarille, ku siel sataa aika lujaa".  Ei tarvita kyytiä ku on vapaata, ja toinen on kovin pahoillaan herätyksestä. Minä en ollut. Kummallisen hyvä mieli iski ytimeen, että joku on oikeasti niin huomaavainen, että tarjoaa tuollaisena aamuna vielä meille kyytiä. Joku ihana sattui juuri sinä rankkasade aamuna ajattelemaan meitä. Se lämmitti. Että pienestä ne hekuman hetket sitten irtoaa. Paljoa ei tarvita; Yksi sana, yksi halaus oikeassa kohtaa eloa, yksi mukava tekstari iltapäivän pahimmassa väsymyksessä. Se voi olla mitä vaan, mut hitto ku se on niin pienestä kii.

Mut joo. Jos menis jatkaa masentumista tonne bunkan pohjalle. Yöt on ihan plörinää ollu jo viikon. Kai se uni tulee ku tarpeeks jaksaa odottaa. Unet on kammottavia, painajaista toisensa perään, jos edes unen päästä saa kiinni. Ja itku herkässä.

Miten mä vaan oon niin hiivatin yksin täällä.