-Tukiperhe oli kirvoittanut jonkun tuntemattoman (nais?) henkilön avautumiseen sähköpostissani. Varsin ajatuksia herättäviä juttuja olikin, enkä ihan vieläkään osaa sanoa että oli meili laitettu hyvässä vaiko vähän huonommassa hengessä. Näin julkisesti voinen kuitenkin kommentoida ihan vaan lisäyksenä edelliseen postaukseen, että... (enkä suostu ahistumaan siitä yhtään enempiä)
Mulla ei ole ko. systeemistä minkäänlaista kokemusta. VIELÄ. Päätös tuesta on tehty, ja lapset ovat tutustuneet ennestään minulle tuttuun perheeseen, mutta varsinaiset vierailut ovat vasta edessä päin. Tuen tarkoituksena ei ainakaan minulle ole tietoon saatettu, että olisin lapsilleni jotenki kauhean kurja vanhempi, vaan tarkoituksena on varmistaa että minäkin jaksan. Nyt ja tulevaisuudessa. Kun tosiasia on kuitenkin se että minä vietän lasten kanssa 26 vrk per kuukausi versus isä 4 vrk. Ja lapsia on aina vaan se 5. Kyllä siinä joskus on sitä jaksamista kaivettava syövereistä, kun melko yksin tätä palettia pyörittää. Tukiverkosto on kuitenkin ympärillä suhteellisen pieni. Isovanhempia ei käytännössä ole, ja muutkin sukulaiset ovat kaukana tai varsinaisesti jaksamiseen heistä ei ole apuja. Että joo, joskus on vaan myönnettävä että oma jaksaminen pelottaakin. Enkä näe maailman pahimpana asiana myöntää realiteetit ja ottaa tarjottu apu vastaan. Tuleva tukkari tuntuu hyvältä, itse luotan siihen 100%. Se on tarpeeksi tuttu, mutta kuitenkin ulkopuolinen, että asioista on helppo puhua ja asioita on helppo hoitaa. Itsellä on odotukset varsin korkealla. Ja lapset ovat innoissan, jokaikinen, eli ei voi kun odottaa ja olla innoissaan! Noh, ei kai siit sen enempiä?
Elämän pieniä tähtihetkiä; Mun muru; Neiti 6v on oppinut ajamaan ilman apupyöriä. Nyt voitas taas alkaa pohtimaan tota päiväkodille liikahtamista (kun nuo ilmat vielä tuosta paranee) niin polkupyörillä. Kilometrejähän tuosta tosin kertyy, mutta kun Neiti on niin intoa ja virtaa täys, ni mukavatahan se vaan ehkäpä ois. Mut vähänks mää olin ylpiä. Neiti kun on niiiin jäärä, niin en ihan odottanut, että näin helposti asiat suttaantuis. Viime kesänä ei ollut muuta kun iiisoakin isompi raivari, hampaittenkiristys ja itku-potku-raivari ja fillari lenteli komeita kaaria kun Neiti raivos. Nyt se vaan yks kaunis hetki otti fillarin alleen ja karautti tiehensä. Mää vaan jäin hölmönä seuraamaan, et ajaahan se osas.
Neiti muuten sai viimein koulupaikkapäätöksenkin ja aloittaa syksyllä intoa puhkuen ekaluokan samassa koulussa isojen veljien kanssa. Huh helpotusta. Eipä jää enää kuin Villahousu päiväkotiin rahdattavaksi, että vois sanoa jotta voitonpuolella jo ollaan :o)) Aika hiivatin äkkiä tää aika kuluuki. Nuist lapsistahan sen huomaa.
Esikoinen sai prillit. Tuli lähete kouluterkkarilta näöntarkastukseen ja rillithän sieltä sit tosiaan napsahti. Herra sovitti varmaan 1000 erilaiset lasit kunnens yhdet kelpas. Lasit makso 320e.. Pikkasen keveni mamman rahapussi. Onneks iskä lupas osallistua talkoisiin. Nyt kun sen sais niitä vielä aktiivisesti käyttämään...
Villahousulla on joku vaihe tässä ihanalla kasvunkäytävällä-. Karmeet iltapelot on iskeneet. On peikkoja ja mörköjä vaan nurkat pullollaan, ja itkua tuuppaa ihan väkiste. Yläkerrassa ei voi edes pissiä makkarin vieressä olevassa vessassa, kun saunassa asuu joku hirviö. Unen saanti vaan venyy ja venyy ja venyy.. Onks vinkkejä? Meneeks tää ittellään ohi vai onks hyviä vinkkejä millä möröt saadaan karkotettua. En muista yhtään, että muut lapsista ois tommosista peloista koskaa kärsineet. Mutta tiedän kyllä, että usein tiettyyn ikävaiheeseen tuollaset kuuluu. Kai sen kanssa on vaan elettävä? Aika aikansa kutakin?
Jahas, mutta Kabulin kirjakauppias odottaa lukijaansa. Hyviä unia ja pullan kuvia =)
Kommentit