Aika ajoin sitä väkisinki joutuu pohtimaan omaa aikuisuuttaan. Paikallislehdessä kysellään aina viikon haastateltavalta että milloin aikuisuus alkaa ja ihmiset siihen sitten vastaavat kukin tyylillään. Kenellä se alkaa kun ikää tulee 18, kenellä sitten kun joutuu itsestään kantamaan vastuuta ja kenellä sitten mitäkin.

Päivittäin aikuisuus ei kovin kummosesti tunnu iholla. Jutut on ihan kakaran luokkaa kun päivät noitten kekaroitten kanssa hengaa ja hengittää. Aikuiselta ei myöskään tunnu, kun kaupassa heittäytyy lapsensa viereen makaamaan ja huutamaan. Tosin lapsen huudot loppui siihen. Aikuiselta ei tunnu kun joku asia menee pieleen ja kiukuttaa. Ja sitä kiukkua jakaa sitten näille armaille, jotka tielle sattuvat väkisinkin. Tai kun tekee muuten vaan asioita ihan vaan sen takia "koska lapsettaa".

Mut nyt iski ikäkriisi. Ensimmäistä kertaa ihan oikeasti tuntuu vahvasti aikuiselta. Ja mikäpä kumma sen sai aikaan? Mun esikoinen pääsee ripille. Lyhyesti ja ytimekkäästi. Oman esikoisen rippijuhlan lähestyminen sai aikaan ihan hillitöntä vanhojen muistelua ja se järjetön tunne siitä, että aikaa ei tosiaan voi kelata takasuuntaan.

Joskus ajatteli aikuisuuden alkavan siitä kun täyttää kahdeksantoista, saa ajokortin, saa äänestää, muuttaa omaan kotiin, menee naimisiin, saa lapsia ja sellaista aika tavallista settiä. Mutta nyt se vasta tuntuu siltä, kun oma esikoinen todellakin astuu konfirmoitavaksi. Esikoisella on kaikki elämä vielä edessään. Kohta takataskussa on lupa olla kummi, on lupa mennä naimisiin kirkollisesti, lupa olla melkein aikuinen. Tai jos ei ihan aikuinen niin ainakin siinä täysi-ikäisyyden korvilla. Opiskelu, ehkä intti, oman kodin löytäminen, tyttöystävä, aviopuoliso, lapset, mitä se sitten ikinä keksiikään haluta ja toivoa. Kaikki tiet avoinna ja uudet polut löytäjäänsä odottamassa.

Mut hei, elämä on aika ihanaa. Lapset kasvaa ja yht äkkiä joutuu huomaamaan että nehän pärjääkin. Ei ole ihan kaikki aika hukkaankaan mennyt. Olen ollutkin ihan hyvä äiti, ehkä jonkun hetken ihan hyvä aikuinenkin