Voe mahoroton kun on niii-in apea olo ja mieli. Viikko eletty niin täpinä päällänsä ja pohdittu muuttoa maalle. Unelmien talo, jossa hinta kohdallaan, kutsui jo kovaa ja korkeelta meittii. Heti ovesta sisään astuessa ilmassa henki ajatus että tämä on nyt SE talo. Kaikista niistä hiljaa ja vaivihkaa katselluista, nyt on onni löytänyt ottajansa. Talon henki sisällä oli maaginen.  Ensi katselmus oli positiivinen yllätys, vaan yläkerran tila jäi hiukan kaivelemaan mieltä. Riittääkö se tälle katraalle sittenkään--. Ja remonttia täytyis kyllä tehdä. Isolla kädellä. Mutta sitten se olis oma ja myös omannäköinen.

Mielessä myllersi käynnin jälkeen. Nukkumaanmeno vääntyi myöhäseksi ( 01.00) ja herätys aikaisemmaksi. Heräsin tasan 03.00 ja vain ja ainoastaan pohtimaan talon mahdollisuuksia. Lopulta tulin siihen päätökseen että joo, kyllä ne tilat meille piisaa. Viilausta vailla vaan, asenteella mennään pitkälle. Vielä kun "vastaava remonttimestari" antaa siunauksensa niin kuohari pullo poksahtaa ja elämä muuttuu. Eikun uudestaan taloa ihastelemaan.

No ei muuttunut elämä :o/ Pudotus het kättelyssä pilvilinnan uudis-siivestä, osasta C.

Mister Raksa totesi että eihän täällä tila riitä. Laajennus täytys tehdä ja se maksaa aikaa ja mahottomasti vaivaa. Lisäksi kosteusasiat mietityttivät. Toisaalta olin helpottunut, että ajatukseni ei ollut ihan hukassa. Oli hyvä kun toinen ihminen vahvistaa oma epäilyt. Mutta toisaalta, syvä huokaisu ja melkein epätoivo. Ei se ollut meitä varten. Luopumisen tuska oli suuri...luopuminen unelmasta.

Käytiin samaan sysäykseen katsomassa sitten toinenkin suht vastaavan hintainen talo likeltä. Eli siis samanhintainen kun tämä unelma tönö hintoineen ja remonttibudjetteineen. Tässä uudessa talossa ei remonttimurheita olisi, tilaa niukin naukin sopivasti. MUTTA. Se fiilis. Sen talon henki ei ollut sitä mitä se toinen meille kuiski. Kiinnostava kyllä, mutta henki puuttui, talon sieluksikin sitä voisi sanoa. Se ei vietellyt mennessään.

Paluu kotiin oli vaisu. Uni maistui, olo helpotti mutta haikeus jäi. Nyt ei auta kuin istua pöydän ääreen jälleen kerran ja pohtia että MITÄ me halutaan, MITÄ me TARVITAAN, ja MIHIN on varaa. ja se suurin kysymys, MISTÄ. Mikä on se paikkakunta joka imaisee puoleensa.

Ja mitä jäi käteen?? Haikeus. Ei saanut poika omaa kukkapenkkiä eikä toinen pihalla jolkottavaa koiraa. Ei äiti isoa keittiötä ja kukkivaa kasvimaata, eikä tyttö leikkimökkiä. Iskän kalavedet on vieläkin yhtä kaukana kuin viidennen villahousun  hiekkalaatikko. Mutta jostain se vielä vastaan tulee, meiän TÖNÖ. Unelmien tönö. Toivoa ja Uskoa olla pitää, sillä mennään eteenpäin. Jossain se meitä vaan vartoo.

Raportti pilvilinnasta päättyy tähän. Nyt kahvia ja pullaa. Ja palataan astialle taasen :o)