Tove Janssonin novellissa "Kertomus näkymättömästä lapsesta" Tuu-tikki tuo muumiperheen hoidettavaksi näkymättömän tytön, Ninnin.

-"Tiedättehän, että jos jotakuta säikäyttää kovin usein, hän muuttuu helposti näkymättömäksi, sanoi Tuu-tikki pistäen suuhunsa maamunan, joka muistutti pientä mukavaa lumipalloa.

-"Nojaa. Tuota Ninniä säikytteli pahasti eräs täti, joka oli ottanut tytön hoiviinsa, vaikkei pitänyt hänestä. Tapasin tädin, ja hän oli kauhea. Ei vihainen, käsitättekö, sellaisenhan voi ymmärtää. Hän oli vain jäätävän kylmä ja ironinen."

Ninni otetaan vastaan hämmentyneenä, mutta arkisesti keskelle perheen tavallisia puuhia, sienten puhdistusta ja omenien keruuta. Hän saa osansa illalla kaikille jaettavista raidallisista karamelleista. Muumimamma sekoittaa Ninnille isoäidin reseptin mukaista kotilääkettä, mutta lukijasta vaikuttaa siltä, että Ninni alkaa pala palalta näkyä aivan muista syistä. Käpälät tulevatkin näkyviin jo ensimmäisenä aamuna.

Ninnin kohdalla traumaattisen muiston kohtaaminen ja käsittely ei tuota kehuttavaa tulosta. Muumipeikko yrittää rohkaista häntä:

"— Olet aivan turvassa täällä meidän luonamme. Älä ajattele tuota kauheaa tätiä. Hän ei voi tulla ottamaan sinua...

Samassa Ninnin käpälät alkoivat häipyä. Ne saattoi vain nipin napin erottaa nurmikolla.

—Kultaseni, sinä olet aasi, äiti sanoi harmissaan. Kyllä kai käsität, ettei lasta saa muistuttaa siitä."

Hitaasti käpälät palaavat sekä lisäksi kapeat sääret ja hameenhelma.

"Et saa omia kasvoja, ellet opi tappelemaan"

Muumimamma ompelee Ninnille kauniin punaisen mekon, minkä jälkeen tyttö näkyy jo kaulaan asti. Ystävällisyys, mutkaton ja alkuun uteliaskin suhtautuminen luo Ninnille ikään kuin tilan, jossa tulla esiin. Näkyminen ei kuitenkaan ole aivan sama kuin oleminen. Ninni tekee kaiken, mitä häneltä odotetaan. Hän on liiankin kuuliainen. Hän on vain vastaus toisten odotuksiin, ei oma, tahtova ja toimiva persoona. Tämä käy ilmi kun Muumipeikko ja Myy opettavat Ninniä leikkimään. Leikkiä ei voi pelkästään noudattamalla ohjeita. Tarvitaan omaa päätä, yllätyksiä, kujeita ja naurua. Myy kimpaantuu:

" — Kuule, Myy jatkoi ja meni aivan Ninnin eteen ja katsoi häntä uhkaavasti, sinä et saa koskaan omia kasvoja, ellet opi tappelemaan."

Myy osuu asian ytimeen. Tarinan lopussa perhe on rannalla vetämässä venettä maihin. Ninni tulee paikalle viimeisenä, koska pelkää suurta ja outoa merta. Muumipappa päättää hauskuutta toisia ja lähestyy takaapäin Muumimammaa kuin aikoisi heittää hänet mereen. Silloin Ninni hyökkää. Hän upottaa terävät hampaansa isän häntään ja sähisee kuin kissa.

" — Uskallapas vain heittää hänet suureen, kauheaan mereen!"

Ninni seisoo laiturilla ja kaikki näkevät hänet: myös punaisen tukan alta pistävät vihaiset, pystynokkaiset kasvot.

" — Hän näkyy, hän näkyy! huusi Muumipeikko. Hänhän on suloinen!"

Image Hosted by ImageShack.us

           Tove Jansson: Kertomus näkymättömästä lapsesta