On tää elämä sellasta sirkustelua toisinaan et ei voi ku ihmetellä. Tosin aina ei jaksa edes ihmetellä. Ei varmaan järisyttävän montaa asiaa ois, mikä aiheuttas ihmetystä. Enää. Joo.
Väsymys on ollu ihan hillitönä, sairastettu on niin että tuntuu. Viimosinpana vetästiin (tosin helppona &lievänä) sellanen vatsatauti epidemiaki tuos. Että noro virusta ootellessa.... Ei oo ihmeitä jaksanu puuhastella. Töissä on kiva käydä lepäämässä välillä ja mummukoita pyörittelemässä. Töihin on ollu oikeesti kiva mennä. Ees kerran päivässä sellanen tunne pääkopassa, et on jotain mihin mä voin vaikuttaa, mitä mä osaan ja mistä mä oikeesti nautin. Ja ne asiat luistaa siel. Töissä on yksinkertasesti ollu kivaa. Aikuinen seuraki tekee ihmismielelle ihmeitä, tosin väsymys on kotona väliin aika ultimaalista. Tosin hokasin tuos sellasen pikkupikku pointin, et väsymykseen saattas olla ihan syyki, jos viittis ittesä taas konitohtorilla tarkistuttaa. Verensokereita ei oo insuliinien lopetuksen jälkeen (koht 3v) mittailtu vissii aktiivisesti kertaakaa (hups...) raistuksia ei oo ollu, eikä pitkäaikaissokeria katteltu. Ex asuinpaikassa kukaan ei niistä ollu kiinnostunu, ni on ihan tyystin unohtunu.. Kilpirauhaskokeitaki piti ottaa vissii vuos sit, no joo, ottamatta neki, ja hemoglobiinia ei oo seurattu. Nimimerkillä aneemisuuteen taipuvainen. Edellisessä anemiassa päästiin käymään pohjalukemissa 79. Että varsin on vahva veri...or not. Että ehkä saattas syytä jonkin verran sinne tohtorin pakeille ja sieltä labraan tosiaan olla. Ku vaan sais aikaseks-
By the way.. tiettekö millä saa n. 20 naishoitajaa liukenemaan paikalta about kahdessa sekunnissa. Sepäs on sellanen hiljainen kommentti peränurkasta, et "nyt ku mä täst nousen ni multa kyllä lentää yrjö". No onneks tapahtu puol tuntia ennen työajan loppumista ja eka laattaki lens vasta ku selvis pihalle asti. Toka ennen ku selvis himaan ja se sit oliki siin. Seuraavana päivänä oliki jo ku uudesti syntyny.
Lapsetki reilusti laattaili kaks kerrallaa, ni ei menny koko talvee kaikkien vuorotellessa Mr. Yrjön kanssa. Pyykkiä on ehkä everestin verran edelleen. Tosin osasyy on tuo meiän pahainen teini ikäinen. Ja tällä erää koiraa tarkoitan. Pikku piskillä on ikää 2,5 v, ja juur kun pääsin sanomasta, et ei meiän Muru merkkaile, ni alko jalan nostaminen. Joka jumalan päivä pitää tippasta tyynyt, lattialle jääneet toppahousut tai vaikka koulureput. Ja olo on ollu juhlava. Että pyykkiä ON pesty. Ja tuo konehan ei juur muutenkaa meil koskaan laula..
Kissan rokotus ois ohjelmoitavana ens viikolle, ja taitaapi käyä niin et meiän Onnipoika menettää pallinsa samalla reissulla, jos hermot kestää ootella sinne saakka. Äärimmäisen ärsyttävä harrastetoiminto. Onks muita vinkkejä nuoren poika koiran merkkaamisen lopettamiselle ku pallien poisto???? Kertokoon, jos jollain viisasten kivi aiheesta on hallussa.
Karvaorkesteriin ku päästiin, niin todettakoon et Onnin korvat oli aika karun näköset tuos tammikuulla. Tohtori määräs tippoja ja ruokavalion muutosta ni avot ku helpotti taas seki vaiva. Hiilareita on vähennetty kovasti ja raaka ruokaa uppoillu koiruuteen hyvää tahtia. Ihan on saanu Cesarit (Onnin herkkua) jäähä kaupan hyllyjä pitämään elossa.
Kissa on ihana <3 Aijoo, en tainnu kertoakkaan, et meil on taas kissa.... ?? Herra Väiski elikkäs Väinö saapui meille varsin pimeänä jouluaaton iltana. Velipoika kiros puhelimessa kustua sohvaansa. Päätti sitten varsin viisaana yksinasuvana sinkku miehenä ottaa asiakseen aatella muitaki, ja epäitsekkäästi toimittaa kissan kusemaan halvempia sohvia (toim.huom. sarkasmi, tuo ihana asia...) ja raijata kissan meille noin niinku yötä vasten. Istuin soffalla, kun ovi kolahti ja kuului huuto; Onks sulla kissan hiekkaa. Huusin takas et eihän mulla oo jumalauta kissaakaan. Ja perään kuului et nyt on ja släm, ovi kii ja velipoika läks. Kuus päivää herra katti kyykötti sohvan alla piilossa peloissaan. Nappailin joulun jälkeisiä kinkun kappaleita iltapuhteiks sängyn alle et sain katin houkuteltua viikon jälkeen petin alta pois ja sen jälkeen herra on ollut varsin ihq. Kaveri toi jouluaattoyönä mulle klo; 00.30 kissanhiekkaa ja ruokaa, että kiitosta vaan Pamelalle avuista juuh. Olipahan joulu. Toi nyt oli vaan pieni osa sitä, mutta enpä jaksa ees avautua vielä siit sen enempiä. Jokseenki vähä harmistuttaa koko pirskaleen juhlake edelleen. Tai no, ihmiset, ei joulussa mitään vikaa. ja kissan pissimisestä. Se ei ole kertaakaan pissannut minnekkään muualle kuin omaan hiekkalaatikoonsa. Et se siitä spekuloinnista sitte joo.
Viimonenki konna meiltä nyt läks uuteen kotiin kokeilemaan kimppa elämää toisen konnan kanssa, et josko ois seuraa siitä sit, eikä menis kaveri ihan makupaloiks. Nyt pitäs vaa saaha iso (reilu400 litranen akvaario myytyä jollekki tarvitsevalle; anyone needs?? Vie meinaa vähä turhaa tilaa tuos olkkarin "nurkassa".. Muutenki niin hiton suur tää asunto :o/
Viime eläinlääkäri reissu oliki taas varsinainen karvasirkus. Mukana oli 4 kissaa, koira ja kilpikonna. Koiran korvat sai tipat, kolme kissoista rokotukset, yhenki piti saaha, mut selvis että herralla oliki niin hurjan paha sydän vika, että eläinlääkäri suositteli ennemmin lopetus piikin antamista ja näin sit tehtiinki. Konna jäi tohtorille ittelleen sit kokeiluun sen toisen konnan kaveriks. Siskon kanssa yhistellään aina eläimet ku lääkäriin on asiaa, ku saahaan hyvät alet ;o)) Olipa reissu, tulipa tehtyä.
Ötököistä mukuloohin. Aika rientää. Neiti sai kustun kouluun. Mun vauva. Pah. Kävi koulutulokas testeissäkin myöhäisen syntymäaikansa perusteella ja todettiin varsin välkyksi ja pärjääväiseksi tulevaksi ekaluokkalaiseksi. Hyvä niin. Ihan ok tulokset, tosin väittivät Neitiä hiljaiseksi. Että iso nauru siihen. Ehkä sillon ku sukeltaa ni on hiljaa. Unissaanki pitää sellasta älämölöä et huh.
Villahousu on oma hurmaava ittensä. Nauttii päiväkodista ja opettelee hiihtämään. Action manit on suurinta hottia ja pojasta on tullu ihan kauhee kiroamaan. Ei oo kerta eikä kaks kun on suuta saippualla pesty, vaan ei taho kauaa muistua mieleen. Päiväkodissa on kuulemma ihan siivosti ja nätisti joka tilanteessa. Kai se on sit kotona onneensa koiteltava? Kamalaa kuultavaa.
Juniori on tsempannu koulussa valtavasti ja muutenki jotenki kasvatellu vähä aivokapasiteettiäki täs välillä. Joskus edelleenki aika aivotonta juttua iskee, mut kopkop helpompaa on ollu. Jäbä on innostunu uimisesta ja tälläki viikolla lillunu hallissa joka päivä. On se hyvä et on vähä luontaisetuisuuksia ja ollaan päästy vähä niinku halavalla uimaan. Ja siis tuo on ny käyny siel ittekseen tai kaverin kanssa ku on vaa ehtiny kuskaamaan. Läksytki luonnistunu ihmeen hyvin ja kaiken kaikkiaan tsemppi päällä joka osa alueella. Pitäskö koputtaa puuta. Ei meinaa kaukana oo hetket ku herra tuli koulusta kolmimetristen tikkaiden kanssa, ku autolla ajoin ohi. Koitti vielä PIILOTTAA ne selkänsä taa. Sit ihan hups, mistäs ne tuohon tupsahtikaa... joo.
Esikoinen painii valinnaisaineiden kanssa ja huomenna oiski sit asiain tiimoilta oikeen vanhempainiltaki. Sitä kauheesti tekis mieli ottaa koko "kurssitarjonta" työn alle, ja toteski vaa, et kyl mä tiiän mitä haluun. Niin se tosiaan tuntuu tietävän.. Tosin rahkeita esim. uusien kielien opiskeluun kyllä löytyy.
Jannu sai ristivedon suuhunsa. Ei osu jotkut hampaat hyvin yhteen ni siel on nyt sit nupit ja kuminauha vetämässä hampaita hollille. Hienosti herra otti asian ja itte hoitaa systeeminsä. Vähä aiheutti alkuun pää- ja hammaskipua moinen viritys, mut äkkiäpä tuo siihen tottu. Hyvä niin. Tänään oli pojan tiimoilta open kanssa vanhempainvarttiki, ja hyvin se silläkin koulu rullaa. Vaikka on sairastellu nyt paljon, ni ei oo jääny mistään jälkeen ja on asiansa hoitanu. Ope totes et pojassa on talvisodan henkeä. Iso (176cm, 78kg) jäbä, joka pitää kavereista huolta ja on äärimmäisyyteen asti aina rauhallinen ja auttavainen-. Niin se onki.. sillon ku ei Neitin tai Juniorin kanssa väännä kättä väkiste.. Meiän pieni viidesluokkalainen :oP
Nojoo, oisko aika poistua taas takavasuriin ja koittaa selitellä ittesä nukkumaan. Huomenna ois työaamu ja koulutustaki tiedossa. Pääsee opiskeljoita sitte huomisen jälkeen ohjaamaan työmaalla. Jotta mikäs siinä. Unia ja pullan kuvia :o)))
Et kyl mie hengis viel oon. Tosin korvien välissä alkaa oleen taas jonkun näköstä epäsuhtaa, kun alkaa tää kotona oleminen jokseenkin pännimään.
Olinpas siis viikon sairaslomalla ihan oman itteni takia. Töihin palasin vajaakuntosena, mut ah niin onnellisena. Sinne oli oikeesti ihan kiva palata. (taidan tosiaan olla kajahtanu) Kaks päivää sitä riemua sit kestikin, kun Villahousu sairastui. Kuumetta nosti ja lenssua pukkas. Soutamisen ja huopaamisen jälkeen sain sovittua niin, että lasten isä, eli arvoisa exäni jäi tahollaan kotiin ja otti sairaan lapsen luokseen. Tosin ennen kuin iltaan päästiin, huomasin että Neiti on yhtä ja samassa jamassa, eli lapsista 2 lähti Helsinkiin lepäilemään isille. Oli aika luxusta päästä aamusta töihin ilman päiväkotiin ripottelu rumbaa.
Taas päivä pulkassa ja Juniori valittelee oloaan. Kuin myös Jannu. Eiku auton nokka Hesaa kohti ja 4/5 on lepokunnossa. Perjantaina Esikoinen käy vielä reippaana poikana koulussa ja iltapäivän auttaa äippää siivoomisessa. Syömässäki käytiin vallan kahdestaan, ja olipa ihanaa seki. Iskä viikonloppu ois ollu kaikilla, mutta esikoinen jäi vielä yöksi kotiin ja lähti seuraavana päivänä yksin junalla hesaan. Ja oli selvinnyt ekasta junareissustaki sit hienosti.
No maanantai koitti ja pinkasin totuttuun tapaan työmaalle. Ehdin mä siinä kolmisen tuntia reenaamaankii, kunnes puhelin soi ja päiväkoti ilmoittaa että Villahousu on kuumeessa. Eiku herraa hakemaan ja kruisailua suoraan sairaalalle että saan lääkäriltä töihin todistuksen. Tällä kertaa oli jopa ihan suomalainen lekuri ja tropit kirjuutettiin ja saikut myönnettiin. Tällä erää Villiksellä oli myös pamahtanut raisu silmätulehdus, jonka takia saikkua onkin nyt sit ihan liian kanssa. Ja mistä vetoo, että pian tropataan tuota tautia neljältä muultakin...
Täällä vääntelen käsiäni, kun en tiiä että kuka tuota jamppaa perjantaina hoitais vai uskaltasko sitä jo päiväkotia kohti tyrkätä. Alkaa tätä palkatonta oleen plakkarissa sen verran että kohta on taas katastrofin ainekset koossa. Perskutarallaa.
Oma nenäki vuotelee edelleen ja ääniki on hukassa. Keuhkokuumeesta päästiin, mut märkä päättiki sit nousta ylemmäs ja pisti sellasen setin nenänsivuontelo tulehusta ja otsaontelotulehusta tulemaan et vähä oli taas särki päässä. Poskiontelot punkteerattiin ja kuuria vaihdettin. Nielu oli röhitty niin huonoon happeen että veri vaan pursku yskiessä. Kivaa oli eikös juu. Mut nyt siis niiskutellaan ja yskitään, mut ihan sille siveesti vaa. Tän kans jo pärjää. Tosin käsi päätti viel antaa omat höysteensä eloon. Iski sit viel kaiken kukkuraks jonku helvetin jännetuppitulehuksen. Sen ei kyl anneta nyt eloo haitata vaik kipeetä moni liike tekeeki. Mistä hitosta näitä vaivoja oikeen tulee...?? Kysynpähän vaa. Ai nii; se ikä.
Oli mul sit syndet viikonloppuna. Vuoden vanhempi vaan ei päivääkään viisaampi... Tosin Natalia kommentoi aiheeseen aika hyvin fb:ssä, että saatan olla eri mieltäkin :oD
Synttäriä juhlistettiin kaveriporukalla tässä meillä ja tästä sitten poistuttiin kyydityksellä matkain taakse anniskeluravintolaan vallan. Piti ihan väistämättä päästä kattomaan JeanS:n live settiä ja hyvä setti oliki-. Eturivin paikatki taas oli, aika yllätävää sikäli, ja poijjaat oli aina yhtä hyviä joo. Pirtsakat oli pilehet ja jatkoille suunnattiin meille sit hyvinki ajoissa. Karaoke raikas viel 07 aikaan. Tosin sisko kaivautu siin kohtaa lakanoitten alle nukkumaan. Ei siis peiton vaan lakanoiden. Ja yks kaippari näki vaan palloja. Ja kipsutti kotiansa kohti. Ja me veisattihin Lulun kanssa niin et kortteli raikas. Ja hauskaa oli. Kauheesti jäi imemätöntä viunaaki viel kaappiin oottamaan. Et jos jotkut karkelot täs viel kehittäs ja sais neki kulutettua sopivasti pois.
Olin kai mä sit ollu kilttiki? Ku synttäritontut toi tullessaan mulle mieskalenterin, LoL, Kumman kaa DVD setin (aikanaan ei jutut ees naurattanu, mut nyt kummasti osuu ja uppoaa se hjuumori :oD ), viunaksia, kukkapuskan, kasvohoitoa ja jalkahoitoa ja Alivaltiosihteerin uusimman kirjankii :o) Ihan ku näillä lukemilla nyt ois oikeesti jotain synttäriä juhlittu ja lahjoja ooteltu. Mut mukavahan se oli ku muistivat. Paras lahja kaikista oli nähä tää porukka ja olla yhessa. Ihana kun on ympärillä ihkuja ystäviä <3 <3
Kadotin just kirjoittamani tekstin. Sapettaako?? No eipä pahasti
Että joo. Kipeenä oon. Tauti teki tuloaan aikasa ja sit kaato mennessään. Kolme päivää makasin koomassa, kun ei ollut voimia mihinkään. Viimein sain irti sen verran et ihan tohtorille asti tokenin. Ääni kateissa, pelkkiä pihauksia sain kuuluville. Päivystyksessä nuokuin sen seittemän tuntia räkä poskella ja kuola suupielestä valuen. Viimein herra tohtori otti vastaanotolle ja pelasti päivänkin siinä ohimennen. Huumormiehiä Pihisin että keuhkoputkentulehdusta nyt pukkais. Tohtori virnistellen pihisee samalla mitalla takaisin, että siltäpä hyvinkin vaikuttaa. Tutkii ja kyselee. Korvat on miltei kuurot, niin tulehtuneet. Poskionteloissa on tulehdus, niinkuin keuhkoputkessa ja kurkunpäässäkin. Keuhkokuumettakin tyrkkää ihan väkisellään verikokeitten ja keuhkokuvien jälkeen. Ja leukanivelen tulehduskaan ei ollut päässyt parantumaan. Ääni poissa ja lapset taputtivat karvaisia käsiään..
Tohtori kysyy, että oletko kuuma. Hirnun äänettömästi ja hän tajuaa korjata; onko ollut kuume. Ei olla kuumetta juurikaan. Vähän vänkä olo, että saattaa olla nousussa kyllä. On kiukkuinen siitä, että olen ollut ilman hoitoa näin pitkään. En tohtinu siinä kohtaa sanomaan, että kuka se niistä hoidoista ja hoiteluista niin jaksaa kirjaa pitää
No hoito-ohjetta pukkas metrin listan; ruokaöljyä ruutalla nenään, että limakalvot pysyy kunnossa. (toim.huom. koskenkorvaa kurlaamalla saa öljyn maun pois suusta..) puoli litraa (!) yskänlääkettä joka päivä niin kauan että tulee terveeksi. Antibiootteja ja tulehduskipulääkettä. Pitää parantua. Jos ei parannu, niin pitää tulla takaisin. Sitten pitää antaa antibiootti suoneen. Ja nesteitä pitää mennä joka päivä vähintään 3 litraa kuivumisen takia. Ei muuten ole mennyt. Totes vielä lähtiessä, että jos sa olisid terveb, mä suutelis sua. Olin kuulemma ensimmäinen oikeasti hoitoa tarvitseva potilas sen päivän aikana
Nyt oon sen kolme vuorokautta maannut totaalikoomassa tuolla käärinliinojeni sisällä petin pohjalla. Esikoinen on hoidellut ansiokkaasti pizzan tilaukset lähi-pizzeriasta ja Jannu paistellut munakasta onnessansa. Onneks on nuo isommat lapset vielä lomalla. Pienemmät on olleet päivät päiväkodissa.
No tänä iltana olotila romahti entisestään. 3 päivän hevoskuurikaan ei ole tuonut muuta apua, kuin antanut palan ääntä takaisin. Kuume huitelee 37.2-40.3 välillä ja keuhkoja polttaa. Tohtorille ois asiaa, mutta hallelujaa tätä lapsenvahti problematiikka. Päätin sitkutella aamuun, että asiat suttaantus ees vähä helpommin. Näitä hetkiä, kun KIPEÄSTI kaipais sitä toista aikuista talouteen. Se kun harvoin sairastaa, niin pitää sit vetää koko setti kerralla ja samaan rykäsyyn. Aamusta jos henki on yhtään näin ahtaalla, niin saa antaa viron vahvistus vaikka tekohengitystä päivystyksessä, mutta sairaalaan en vaan pysty jäämään makoomaan. Noh, aika näyttää.
Nyt kierähtelen takas bunkkerini pohjalle köllimään. Kaikenlaista kummallista on taas sattunu, mutta kierähdykset käy etusuuntaan. Tulevasta vuodesta toivotaan taas parempaa edeltäjäänsä verrattuna. Toivoahan aina saa. Eikö?!!??
Mä saan meinaan huomenna vissiin ihan oikeesti palkkaaki! Palkkapäivän aatto siis tänään. Tosin asiasta on vaan vahva epäilys, koska tilinauhaa ei ole vielä näkynyt. Mut joskos tämä elo alkas tästä pikku hiljaa napsahtamaan uomiinsa. Toivossahan on siis edelleen varsin hyvä elää. Työrintamalta kuului vähän yllättäviäkin uutisia, meinaan sain duunit jatkumaan kutakuinki ens vuoden, jos ei vakinaisteta. Ja sehän vaan passas miulle. Lääkeluvat sain päivitettyä ja pistosluvatkin irtos helposti. Työkin alkaa tuntumaan harjottelun jälkeen työltä. Tosin mukavaa on ollut ja varsin hehkeetä vastapainoa kaikenkaikkiaan muutenkin kaikelle.
Lasten päiväkotielämä on jatkanut kuherruskuukauttaan, ja edelleenkin nappulat nauttivat päiväkodissa olemisesta ja sinne menemisestä. Isommatkin on hyvin kotona pärjänneet. Tosin Juniorin kanssa on ollut niitä ennakoituja ongelmia kouluun ehtimisen kanssa, mutta eipä onneksi montaa myöhästymistä kuitenkaan. Läksyjen teko on alkanut sujumaan ilman kauhiaa kyylimistä. Pisteet siitä hälle.
Talvi tuli, pakkanen paukkuu ja nenäkarvat jäätyy. Lapsetkin karvaasti kokivat talven ihanuuden.. Ensin perjantaina sain puhelun Juniorilta. Mitään selvää puheesta ei saanut vaan vollotus ja parkuminen täytti tärykalvot. Minuutin miettimisen jälkeen poika sai sanottua että kaatui jäällä ja sattuu. Ei kuitenkaan saanut sanottua missä on, kun poru taas kävi ylivoimaiseksi. Kohta soikin puhelin uudestaan, kun Jannu oli herran löytänyt koulun vierestä maassa makaamassa. Luuli pikku veikan vetävän taas kunnon teatteria. No mää sit töistä kruisasin poikaa hakemaan. Herra oli siis laskenut jäämäkeä seisaallaan ja kaatunu. Sairaalasetä totesi että rintalastassa on pieni murtuma ja lykkäsi kipulääkettä kitusiin. Että näin.
Tänään oli Villahousu päättänyt tehdä SEN mitä kaikki joskus kokeilevat?? Eli tälläsi kielensä metallitolppaan. Oli kuulemma sattunut ihan saatanasti niinku herra itse asian ilmas. Kuumalla vedellä olivat saaneet pojan tolpasta irroitettua. Mitähän sit seuraavaks?
Kodinhengetär Maijasta: Eeva kommentoikin edellisessä postauksessa, että Maija poppasta tosiaan arvostelin tavallaan myös alkuun. Edelleenkin olin sitä mieltä että kellonaika on hiukan väärä, jotta se ajaisi kauheasti äidin jaksamista. Mutta saihan sitä ilonsa revittyä tosiaan niistä rauhallisista kauppareissuista vaikka. Tosin nyt töitten alettua, en ole kokenut apuja tarvitsevani. Hyvä mieli ollut kaiken kaikkiaan muutenkin, jaksaminenkin ollut kummasti parempaa. Elämä on sopivassa suhteessa töitä, vapaata ja lapsiarkea. Ei paha ollenkaan.
Raha-asiathan ne toisinaan painaa, mutta pankki teki iloisen yllätyksen hometalon lainan kanssa ja saamme maksaa vaan korkoja enää. Maksut tipahti siis radikaalisti ja toivon tosiaan, että talon kohtalolle alkaa kohta se loppu viimein häämöttää-. Eli raha-asiatkin on nyt jo jollain tolalla. Joulu eletään aika mahdottoman pienellä budjetilla, mutta eipä se kauheita ime, kun lapset ovat aaton mun kanssa kotona ja joulupäivänä lähtevät isälleen ja palaavat vasta uuden vuoden päivänä. Lahjat vaativat todellista harkintaa ja joulukorttien lähettämisestä aion muunmuassa pidättäytyä tänä vuonna vaikka niitä olen aina tykännyt lähetellä. Käytän neki rahat mieluummin siihen et muksut saa yhdet paketit kukin. Että joo.
Exänkin kanssa asiat taas sujuvat. (kopkop koputan puuta) Viime aikoina on ollut jopa varsin miellyttävää asioida, kun näitä asioitavia juttujakin on kummasti piisannut. On ollut talo asiaa ja muuta soviteltavaa, ja mieli keveni kummasti kun jokaisesta asiasta ei tarvii vääntää ratakiskoa, ja exäkin ottaa ihan oikeasti osaa lasten elämään. Ei oo sit kaikesta niin kiukkunen itekkään, eikä sillä omalla kiukullaan provosoi uutta puhistavaa. Että helpotti. Aikako auttoi, who knows?
Eli summa summarum. Aika ajoin vaivaa iso väsy ja uupumus, arjen paahtamista piisaa, mutta jo uskaltasin väittää et 90% arjesta on aika ihanaa. Asiat järjestyy hitaasti, mutta varmasti, eikä tarvi huutaa tuuleen ja tapella tuulimyllyjä vastaan ihan joka asiassa joka päivä. Feels like good
Eipä siinä muuta, mukavaa joulun odotusta kaikille blogin lukijoille =)
JOULURADIO <---- tätä on tullu kuunneltua. KlikKlik =)
Ollu taas sellanen muka kiire. Sutinaa ja hääräilyä, mutta aikaakin kyllä yllättävän ruhtinaallisesti. Tietokone sano lopullisesti sopparinsa irti ja toimittaa virkaa lasten koneen varaosina ja nyt alla rullaa uus ja toivottavasti tyytyväisempi rakkine. Että siksikin ollu vähä hiljasta tällä saralla.
Mutta joo. Työt otti ja alko muutaman säädön ja väännön kautta. Aamua ja iltaa ja illasta aamuun ja toistepäin. Töissä käynti on ollut yllättävän helppoa kauraa. Puhelinkauko-ohjaus lapset ova olleet kiltisti ja tavoitettavissa, eikä sen suurempia murheita ole ilmaantunut. Aamuherätyksetkin on koululaisilla onnistuneet yllättävänkin hyvin, eikä myöhästymisiä ole tullut kuin kerran. Pienemmät rakastaa päiväkodissa puuhaamista ja hoitotätejä. SE on ihanaa. On itelläki ihanan luottavainen mieli jättää lapset hoitoon. Ei tule itkuja eikä hammastenkiristelyitä. Ne tulee yleensä siinä kohtaa kun pitäisi sit kotia päin lähtee. Tylyltä tuntuu välillä noutaa lapset 22.00 päiväkodista ja sen jälkeen setviä itsensä kuosissa lapset kainalossa 6.30 takasinki päin. Vuorotyössä on omat kököt puolensa. Työnantaja koittaa kuitenkin olla armollinen, ja mm. yövuoroja minulle ei laiteta ollenkaan. Se helpottaa sumplimisia kummasti. Mutta joo. Töissä on ollut kivaa =)
Maija Poppanenkin meillä vielä käy arkea ilahduttamassa ainakin vuoden loppuun saakka. Tavoitteena on äidin lepo ja rentoutuminen, kuulostaa just niin hienolta ku onkin =) Sosiaalitoimen tukitoimenpiteenä. Yleensä hän tähtää käyntinsä arkiseen vapaa päivään, ja aika hyvältähän se on kyllä tuntunut. Kumma asia, kuinka voi olla rentouttavaa päästä sen kerran viikossa ihan rauhassa vaikka kauppaan, tai kaverin kanssa kahville ja ihan ilman lapsia. Tänään oli juurikin Maija päivä, ja lapset olivat täällä leiponeet pipareita Poppasen kanssa. Äiti luuhas aikansa kaupassa ja hoitamassa rästiasioita kaupungilla. Kahvitkin ehti hörppäsemään Leilan tykönä. Yllättävän pienestä sitä ihmisen jaksaminen on kiinni. Tuollainen 3 tuntia tuntuu niin ruhtinaalliselta, että huh ja hah. Viikonloppuna pienemmät lapset kävivät kokeilemassa myös tilapäishoitoa. Lisätuki, joka antaa mahdollisuuden päästä lepuuttamaan hermoja silloin, jos isän ja lasten tapaamiset jostain syystä peruuntuvat. On se vaan myönnettävä, että tuollainen kuukauden yhtäjaksoinen lastenhoito pesti on toisinaan voimia verottavaa. On aika iso helpotus, kun tietää, että ei tarvitsekkaan sitä yksin jaksaa. Saa edes yhtenä aamuna nukkua sitten vaikka samantien vuorokauden läpeensä. Aika luxusta. Ja saa muuten arvostamaan kunnallisia tukitoimenpiteitä aika uudella tavalla. Eli tilapäishoitoon mennessä lapset menevät vuorohoitopäiväkotiin yökylään. Ovat hoidossa koko vuorokauden. Ulkoilevat, syövät, nukkuvat, leikkivät ja pelaavat. Oli kuulemma ollu kivaa. Nukkuneetkin olivat hyvin. Ja äiti pääsi katsastamaan fanittamansa Irinan taas livenä Ja kivaa oli, niin äidillä kun mukeloillakin !!
Vaan tuli sitä kotioloa kunnon rupeema tuos harrastettuakin. Töistäkin ehdin jo viikon olla sairaslomalla hoitamassa lapsia. Meille iski meinaan Sika. Kärsäkäs päätti pistää hiljaseks torpan laakista. Kaikki 5 nappulaa yhtä aikaa kipeenä. Oli muuten varsin herkkuja hetkiä. Ensin sairastu Jannu. Käytiin isänpäivää juhlistamassa Papan luona ja päästiin Elma messuille ponkasemaan. Kivat messut oliki. Katteltiin mm. aivastelevia pikku possuja ja yks niistä saparoisista vielä puras meiän Junioria. Jeejee.. No, puhelin pärähti ja Jannu kerto olevansa kekäleenä kotona ja kiiruusti sit ajeltiinkin kotiin poikaa hoitelemaan. Seuraavana aamuna olikin sitten muu poppoo samassa taudissa ja yhtä kekälettä kaik tyynni. Ekana korkee kuume (40 astetta) sen jälkeen alko yskiminen. Päivä eteenpäin ni jo oksennettiin ja ripuloitiin. Kolme yötä tuli valvottua putkeen, kun Villahousu oli heikolla hapella. Osasto sairaalassa täynnä, joten viimoseen asti hoivattiin herraa sit ihan kotikonsteilla. Testitkin napattiin ja loppu viikosta tulikin varmistus että sikaahan se sit oli. Viimenen sairasvuode yö oli kaikista raskain. Villikselle annettiin nesteitä 5ml ruutalla 5 minuutin välein suuhun. Jos ei aamuun mennessä kokonaismäärä ois ollu paria desiä enempää, niin nenämahaletkusta ois poika päässy nauttimaan. Ei tarvinnu. Kamat pysy sisuksissa ja siitä alko sitten jo nopsaan herra tokenemaan. Buranat, Panadol ja Pronaxen varastot tuli päivitettyä melko tarkkaan. Oli aika tattis ja tasaraha kun se viikko viimein saatiin päätökseen. Yskä on jatkunut pitkään. Vieläkin köhivät toisinaan kilpaa. Mutta juu, helpottanut on jo isosti. Ei tarvi pohtia et rokotetaanko lapset, kun saivat luonnollisen suojan. Itse otin työn puolesta rokotuksen ensimmäisten joukossa, ja siinä kohtaa kun lapset makasivat valkosina ja hiljaa, niin osasin olla vain ja ainoastaan onnellinen ristiriitaisesta rokotuspäätöksestä. Siinä kohtaa se ei harmittanut enää ollenkaan, vaan ainoastaan tunsin helpotusta että oli tullut otettua. Kipeenä olin rokotuksen jälkeen tasan vuorokauden, mutta helpolla niistä oireista päästiin. Nyt kun oisin lasten kanssa kaatunut samaan sysäykseen, niin pulassa oltas oltu. Eipä ollut ketään joka olisi tullut avuksi. Että joskus näinkin.
Eipäs meille sen kummempia tällä haavaa. Huomenna ois vuorossa iltavuoro ja lääkehoidon vika näyttö. Pitäkee peukkuja et on oikeet napit oikeissa kupeissa ;o)))
Tunnustusta tuli MEEMULTA; isot kiitokset siittä. Kummasti lämmittää mieltä =)
Nyt täytyy toimia seuraavien ohjeitten mukaisesti: Kopioi kuva ja liitä blogiisi
1. Laita linkki keneltä sait tunnustuksen
2. Kerro seitsemän asiaa itsestäsi, mitä muut eivät vielä tiedä
3. Anna tunnustus seitsemälle
4. Linkitä nämä blogissasi
5. Kerro näille seitsemälle tunnustuksesta Seitsemän tunnustusta...
Mun seiska: (onki vaikee..mitähän en ois tullu kertoneeks...?)
1. Vihaan askartelemista. Lasten liimanäppihilehelmihärpätykset saavat minut raivon partaalle ja hamahelmet ovat saatanasta. En osaa, olen huono, en halua. Eli meillä ei askarrella. Askarrelkoon paskarrelkoon koulussa, kerhossa ja päiväkodissa, tai sit ilman äipän apua omin nokkineen. Mua ei voi tuohon pakottaa. Mitä muuta vaan, mut ei askartelua, kiitos.
2. Diggailen Antti Tuiskua. Joo, oikeesti ne biisit on varsin kuunneltavia.
3. Olen koukussa (suoranainen addikti) facebookin sovellukseen, Mafia Warssiin. FB kamuni ovat tämän ehkäpä huomanneetkin ;o)))
4. Osaan vaihtaa auton renkaat ja tehdä auton kanssa monta muutakin asiaa, mutta en pidä niistä. Muun muassa tankkaaminen on minusta jokseenkin ärsyttävää puuhaa, joten käyn tankilla vasta kun on äärimmäinen vaje ja valo vilkkuu kiivaasti. Ajamisesta sen sijaan nautin suuresti !
5. Pelkään käärmeitä yli kaiken. En ole aina pelännyt, vaan pelko on tullut jostain nurkan takaa vasta aikuisiällä. En voi olla katsekontaktissa edes moisiin kiemurtelijoihin, vaan saan ahdistuskohtauksen välittömästi. Vaikka kyseessä olisi muovinen leikkikäärme. Iiks, ne on kau-hei-ta. Ja ikävä kyllä lapseni tietävät miten äitin saa kiljumaan ihan hysteerisesti.
6. Haaveilen edelleen talosta maaseudulla, jossa lasten olisi hyvä kasvaa, olisi rauhaa ja tilaa ympärillä. Edellinen talo-katastrofi ei saanut unelmaani pyyhityksi aivoista, vaan haaveilen siitä edelleen. Ehkä jonakin päivänä?
7. Meidän perheestä tehtiin juttu yhteen aikakausilehteen ja juttu ilmestyy seuraavassa numerossa. Koska blogi on ollut tähänkin asti anonyymi, en kerro mikä lehti on kyseessä, vaan saatte ihan itte sitä pohtia ja arvailla. Jos juttu osuu kohdille, niin veikkaanpa että sen arvaatte ;o) Ja jutun tekijä löysi meidät juurikin tämän blogin kautta.
Irtosko jotain ihan uutta??? Ja mukaan haastan seuraavat seitsemän;
Taas on syykin blogihiljaisuuteen.. Mun kone on sökö. TAAS. Olen mitä ilmeisemmin elättänyt koneenkorjaaja-setän ja puoli sukua saman paskavistan päivityspaskan takia. Ai että sylettääkö. Että ihan varmasti! Nyt en konetta aatellu enää korjata, vaan koittaa löytää toimivan koneen, uuden sellaisen. Tosin edelleen finassimarkkinoiden alamäestä johtuen en sitä ole ihan heti tekemässä. Jahka pörssikurssit joskus (ensi vuonna..?? hahha) alkavat kivuta taivaisiin ja rahaa alkaa tulla ovista ja ikkunoista, niin sit tulee kaupat, Nyt ei vaan pysty eikä kykene. Rahaa ei yksinkertaisesti ole lanttiakaan. Eli siihen asti rynkytän poikasen läppäriä, joka on ihan hirveessä jamassa sekin. Muun muassa kirjain U, ei tykkää minusta ja jättää toimimatta useampana kertana kun sitä näppäilen. Et jos kirjaimia uupuu sanoista, syyttäkää läppäriä.
No mutta, kirjoitettavaa ois vaikka ja kuinka. Sata rautaa tulessa ja kun muutama päivä jää väliin, niin tuntuu että vois romaanin kirjoittaa ihan vaan vaikka viikon tapahtumista. Koitan tiivistää, vaikka uskon että jotain olennaista unohdan kuitenkin. Mutta niinhän se aina menee.
Auto. Masennus. Voitteko uskoa, että uskaltaisin väittää selättäneeni masennuksen. Sen mille muka annoin käteni vartta myöten. Häähhhähää, en antanukkaa. Se oli taas se auto, joka sen kupin sit meinas kaataa vimpan kerran. Ihan niinkuin silloin keväällä, kun kuljettiin entiseen kotikuntaan lapsia kouluun. Auto kehissä= saan nukkua tunnin pidempään aamusta. Ei tarvitse kuunnella pikku Neidin ininää niin maan ollenkaan, kun neljän tunnin kävelysessiot on korvattu 10 minuutin autoilulla. Sanoin aikanaan, kun siellä landella vielä majailtiin, että "Kyl sit ku me kaupungissa asutaan, ni autoa tarvita ollenkaan. Kun siellä pärjää niin hyvin ilmankin". Perunpas muuten sanani ja puheeni tässä ja nyt, syön hatullisen paskaa ja totean olleeni NIIIIIIIN väärässä. Mä en pärjää. Se helpottaa elämää niin paljon, ja vaikka se lysti maksaakin mansikoita, niin en vaihtais pois. Mieluummin nakerran vaikka ranteitani auki ja syön vaikka mätäojan mutaa, kuin luovun autosta. Pienempään kauppakassi-malliin voisin vaihtaa, kun harvoin tila-autossa on kaikki kakrut kerralla kyydissä, mutta nyt en vielä jaksa edes miettiä vaihtoa. Nyt vaan nautin siitä että saan aamusta raapia lasia jäästä ja sen jälkeen voin hypätä kyytiin, läväyttää penkin lämmittimen täysille ja kärventää perskarvani ja ajella ihan minne nyt sillä hetkellä sattu huvittamaan. Kun korjauskin on nyt tehty, niin bensankulutuskin laski ku lehemänhäntä, että joo. On se vaan ihanaa.
Kotona on ehditty siivota, ruokaa on ehditty laittaa joka jumalan päivä ja kaveritkin on pitkälti ajeltu läpi. On virtaa ja voimaa tehdä oikeestaan ihan mitä vaan. Ei mee kaik tarmo ja energia eskarimatkojen taittamiseen vaan samassa ajassa ehtii vaikka ja mitä. Kaupastakin saa ruokaostokset tehtyä ilman että tarvii miettiä hajoaako lasten rattaat alle.. Että niin. Se ON ihanaa.
NOh..sain auton takas. Suurin stressi helpotti ja vot aika välittömästi. Synkän pilven heitti taivaalle Ex, ja sai minut taas sen kolmella sanalla tolaltani. Ne meni jotenkin niin, että en maksa enää. Ja kyseessä oli landen kiinteistöä koskevat laskut. Siitäkös riemu repes. Oman elämäni kustannuksella olen asioita hoidellut ja laskuja maksellut, ja toinen vaan tyynesti ilmoittaa, että ei muuten kiinnosta maksaa. Persehän siinä repes aika pahasti. Kiinteistöstähän juoksee kulut koko ajan niin kauan että kaupanpurku saadaan sille tolalle, että sen oikeus vahvistaa tai mieluiten niin että kaupan toinen osapuoli siihen vaateen pohjalta suostuu ja ilman oikeustoimia. On sähkölaskua, vesilaskua, kiinteistöveroa, lainanlyhennystä, maanmittauslaitoksen byroota, lakimiehen kustannuksia ja urakoitsijan maksua. On homekartoitusta, kostausmittausta, maan kaivuuta ja ties ja vaikka mitä. Ja kyllä, joka ikinen asia maksaa. Että siitä todellakin saattaa vähä käpy kärvähtää, kun huomaa ostaneensa talon yhdessä ääliön kanssa, joka pesee kätensä kaikesta yhdellä olan kohautuksella ja parilla paskamaisella sanalla. Vähä meinas ottaa paniikkikohtausta vastaan pääkoppa, mutta rauhottu sentäs ajan kanssa kyllä.
No viikonloppu tuolloin päättyi myös rauhoittumisen jälkeen taas uuteen aallokkoon ja uppo sukellukseen. Sain tekstarin. Todellakin; TEKSTIVIESTIN. Viestissä luki tiivistetysti että Heippati hei, sinusta on tehty lastensuojeluilmoitus. Äidin jaksaminen huolestuttaa vahvasti. Hyvää sunnuntain jatkoa T: ilmoituksen tekijä ja tähän TOIM.HUOM. lisään että tää tekijä on siis eräs viranomaistaho, mutta myös ihminen, jonka olen lukenut kaverikseni. Eipä asiassa sitten mitään huomautettavaa. Näin se homma etenee. Tosin takana on jo yksi pyöritys saman aiheen ympärillä, edellisen kerran olikin varsinainen rumba ja pyöritys, sillä kertaa tosin täysin syyttä.
Noh, saan tyypin puhelimen päähän ja jutellaan asiasta. Hän pahoittelee, mutta hänestä ilmoitus on ainoa keino auttaa minua jaksamaan. HÄH???? Miusta se on ilmoitus, jossa lapset ovat uhattuina. Minusta tuolla ilmoituksella on kaikkea muuta kuin hyvä saundi. Se aiheuttaa vaan roppakaupalla lisää ahdistusta. Totta mooses mä tiedän, miten tuollaiset asiat etenee ja miten niitä hoidetaan, ja että ilmoituksen tarkoitus ihan oikeasti on hyvä ja hellä. Mutta sanokaa se karhuäidille joka vimmatusti haluaa tasan vain ja ainoastaan suojella omia pentujaan pahalta maailmalta ja kokee olonsa tukalaksi ja nurkkaan ahdistetuksi. Ei siinä järkipuheilla tehdä yhtään mitään. Tosiasiallisesti voin todeta että parhaani olen pentueeni kanssa tehnyt ja koittanut elää niinkuin parhaaksi olen nähnyt. En osaa nyt äkkiseltään sanoa ainuttakaan asiaa, jonka voisin itseäni vastaan kääntää. Lapsilla on tasan varmasti kaikkea mitä ovat tarvinneetkin. Materiaakin on löytynyt vaikka suhdanne tässä taloudessa taloudellisesti on äärimmäisen huono. Onni ei ole materiassa, sitä ei rahalla saa. Kaikkea muuta löytyy. On katto pään päällä, vaatteet yllä ja ruokaa syödäkseen. On törsättykin erinäisiin asioihin toisinaan, vaikkei oikeasti olisi varaa yhteenkään haja-ostokseen tai suunnittelemattomaan asiaan.
Yhden äärimmäisen pahan virheen tein. Ja sitä syvästi kadun. En maksanut viime kuussa vuokraa, vaan hoidin entisen talon laskuja, maksoin auton huollon ja kävin ruokakaupassa. Kuvittelin korjaavani tilanteen taas seuraavassa hetkessä, mutta kuvitelmat olivat ruusuiset. Huomasin taas unohtavani taktisesti muutamia tosiasioita ja kaskas, olin entistä enemmän kusessa.-
Nojoo, mutta maanantai aamuna soi puhelin ja lastensuojelun sosiaalityöntekijä soitti minulle. Kysyi että mitä viime kerrasta on muuttunut. Nii..ei sit mitään. Raha-asiat sukeltaa entistä pahemmin, mutta mikään muu ei ole muuttunut. Isä tapaa lapsia edelleen entisen 4 vrk vastaan mun 26 vrk kuukaudessa, rahaa ei tule mistään suunnasta yhtään enempää, kun taakse jäänyt talo luetaan suureksi omaisuudeksi ja joka on meille suorastaan kimpale kultaa. Peace of shit, mutta sitähän ei huomioida. Ja töihin lähtö lähenee ja arjen sujuminen jännittää. Ei sen kummempia. Kiitos hyvää kuuluu.
Noh, lopputulos on että saan käyttööni kodinhoitajan. 1-2 kertaa per viikko. Tarkoitus on että tämä "Maija Poppanen" hoitaa lapsia että äiti pääsee välillä pois kotoa ihan omiin juttuihinsa ja saa aikaa itselleen, ettei pala loppuun.
Niin, ei huono asia ollenkaan. Tosin en osaa vielä ajatella asiaa kauheen kantavana voimana. Lähden kotoa, hengaan ja luuhaan pitkin kylää ja tuijotan kelloa, että milloin uskallan palata kotiin takaisin. Siellä ne lapset ovat, ja se elämä, ainoa sellainen joka minulla on. Ei mulla ole muuta elämää. Voin mä kirpparia kiertää yksin, mutta voisin tehdä sitä lastenkin kanssa. Kurjaa se on silloin kun joku muu sanelee, että milloin sinne "saa" mennä ja että siellä taskun pohjalla ei kuitenkaan ole yhtään enempää rahaa kuin muutenkaan. 2-4 tuntia on pitkä aika, etenkään kun aikaa omiin harrastuksiin ei ole ollut enää vuosiin. Ei ole mitään, minkä pariin paeta. Tosin hyvällä säällä voin surutta laittaa Maijan lasten kanssa pihalle ja vaikka nukkua, mutta laitappa rouva parka lasten kanssa ulkoruokintaan kun taivaalta tulee pieniä ämmiä äkeet selässään. Että joo. Idea hyvä, asia hyvä, toteutus ei parhaasta päästä. Ehkä sit kun oppii sopimaan menemisensä siihen aikaan kun Maija tulee, ja saa oikeasti nauttia siitä kun voikin hoitaa asioita ihan ittekseen. Noh, pitää opetella. Ei oma aika huono asia ole, eikä sitä puissa kasva. Ja kun ei tuolla toisella osapuolella ole näköjään aikomustakaan tavata lapsiaan yhtään enempää kuin se 4vrk kuussa, niin onhan se opittava olemaan ja elämään.
Noo, taas mentiin suvantoa kohti. Asiat etenee ja pyörät jatkaa pyörimistään. Ei paljoa kannata vastaan taistella, vaan elää taas niillä eväillä jotka on annettu.
Avioerosta on nyt aika lailla vuosi aikaa. Aika nopsaan se on aika vaan kulunut. Moni asia tekee kipeetä vieläkin, mtta pääasiassa asiat on ottaneet aikansa ja paikkansa ja elämä on jatkunut vaihtelevalla menestyksellä. Olen mielestäni pyrkinyt olemaan reilu exääni kohtaan, tosin en koe saaneeni siitä yhtään sen enempää armoa missään kohtaa. Tuntuu että exäni saa jonkun asteisia kiksejä aiheesta ku aiheesta kun saa minut tolaltaan puheillansa. Maailma ja ajatukset ovat toisistaan niin kaukana kuin olla vaan voi. En tiedä helpottaako tilanne sitten kun tuo hometalo jupakka saadaan päiväjärjestyksestä, mutta toivossa toki on hyvä elää. Ei se exäkään läpeensä paha ihminen ole, vaikka aika ajattelematon taitaakin olla. Ja mikäpä siinä, on mikä on. Ei se enää minua paina. Elää omaan elämäänsä ja minä omaani. Mun arki on mun ja hänen on omaasa. Ei sen sujuminen minulle kuulu. Mulle riittää et lapsilla on hyvä olla isänsä luona ja isä on heille rakas. Jos isä ei arvoansa tajua, niin oma on häpeensä ja menetyksensä. Että mulle kiukuttelu lasten tapaamisten pelaamisella yms. ei vahingoita minua, vaan se on lapsilta pois. Ja häneltä. Ja se on silloin ihan oma valinta. Mä en osaani vaihtas siltikään ja vaikka etävanhemmaksi joskus rupeaisinkin, niin en iki maailmassa tulisi suostumaan 4vrk per kuukausi tapaamisiin.
Avioerosta ja osituksesta mieleeni pulpahtaa vääjäämättömästi ihmeellisiä ajatuksia. Että mikähän siinä on, että kun ero tulee ja pitää omaisuutta jakaa. Että osapuolet jotenkin kuvittelevat toisensa rypevän rahassa. Että sitä onkin jossain pirun jemmassa ja ihan roppakaupalla. Se tosi asia, että tilanne ei erossa ole muuttunut omaisuuden osalta ja edelleen jaettavana meilläkin on tasan se pirun homeinen talo, josta ei tasan rahaa tule parhaassa unessakaan kummallekkaan tippumaan. Niiin, että yht äkkiä se tuntuukin olevan kultaa josta tapellaan verissäpäin... Rahan voima?? Mystistä... Onhan sitä pärjätty tähänkin asti juu, mutta minkä kustannuksella. Aina joku toinen kustannuspaikka kärsii, jos jotain pitää hommata. Ei ole suuria säästöjä eikä isoja osakesalkkuja nurkan takana elämää tasaamassa. Oma on polkusa raivattava ja omalla työllä rahansa ansaittava. Vanhempien ensisijainen tehtävä on kuitenkin huolehtia jälkikasvunsa elatuksesta, että eiköhän siinä ole purtavaa ihan riittämiin vielä joksikin vuodeksi.
Mutta juu, seuraava aihe. Töihin lähtö lähenee. Hoitovapaa kirii loppua kohti. Virallisesti olen ollut 14 vuotta (!!!!) hoitovapaalla, vanhempainlomilla, äitiysvapailla. Ja nyt, still on it, on loppu likellä. Tosin lasten arkirumban järjestämisen takia tapahtuu silläkin saralla suuria muutoksia. Työpaikka vaihtuu, tosin näinä aikoina voinee olla onnellinen että töitä yleensäkkään on. Teen kolmivuorotyön sijasta vain kahta vuoroa. Ei helppo nakki sekään, mutta parempi kuin kolme. Lapset ovat nyt virallisesti saaneet paikat vuorohoitopäiväkodista, joka on auki kymmeneen asti illalla. Työvuoroni loppuu viimeistään 21.30, eli hyvä nakki sekin. Öitä saan tehdä, jos lapsilta se on koskaan mahdollista. Lähinnä siis silloin, jos lapset ovat isällään. Ja joka tapauksessa, iltavuorossa ollessani on kolme koululaista toiminnassa puhelinkauko-ohjauksella, ja SE on se asia joka tässä nyt kaikkein eniten pelottaakin. Tuo meiän tokaluokkalainen kun on varsinainen tapaus. Isommista en ole edes huolissani, mut tuo tokaluokkalainen. Että jännittää ja vimmatusti. Herralla on lievää keskittymishäiriön tapaista (ei diagnoosia, paitsi äidin oma) ja herra tarvii aikuisen ohjausta mm. läksyjen teossa että yleensäkkään malttaa rauhoittua niitä tekemään. Ja kun herra muutenkin elää jonkin asteisessa unessa/haavemaailmassa koko ajan, niin ihan jännittää sekin että miten herra pääsee aamulla sängystä ylös ja selviää vielä oikeella kellon lyömällä kouluunkin. Veikkaan, että kiikarissa on SUURIA vaikeuksia sillä saralla.
Että joo, arjen jakaja ois niin kultaa. Joku jonka kanssa jakaa vaikka ne pierut saman peiton alla. Oma osapäiväjeesus, joka kuuntelis sillon ku muut nukkuu ja muistas kertoa, että on se päivä vielä huomennakin.
No mutta. Tuliko hiki??? Mulla meinaan tuli kuluneen viikon aikana muutamaankin otteeseen. Paljon jäi vielä sanomattakin ja jatkan jos ajatukset pysyy myllerryksessä mukana. Tulevan viikko on syylomaviikko, joten koneelle ehkä ehtiikin, jos jaksaa vaan tän läppiksen kanssa vääntää. Ja huomatkaa, melkein kaikki Uu.tkin löytyivät tekstiin..?? Yritin ainakin ;o))))
On se hurjaa...elämä. Tuntuu että myrsky ei vaan ota laantuakseen. On niin toivoton olo, kun tuntuu että missään suunnassa ei asiat etene. Et ku kuvittelee setvineensä jo tarpeeks, ni aina tulee viel uus isku ja yleensä vyön alle.
Nata tuossa kirjuutti, että en anna masennukselle pikku sormeakaan. Se ei ihan pidä paikkaansa. Olen antanut koko kämmenen, mutta aika ajoin tulee vaan suunnaton halua juosta pakoon moista mörköä ja lällättää katkerasti perään. Viime aikoina on ollu visusti kurja tunne siitä, että joku pitää mun päätä vesisankossa eikä vaan päästä ottamaan happea. Ja kun ehtii sen happinaukun ottamaan, niin uudestaan tulee kiskaisu takas pinnan alle. Aina aattelee, et tää oli tässä, mä en kestä enempää, mut aina tulee se uus kiskaisu pinnan alle ja turtana toteaa, et hengissä ollaan. Vielä vaan. Mut hätäseen.
Arki kantaa. Sen avulla pääsee jatkamaan matkaa päivästä toiseen. Se arki on oikeestaa sellanen koskiseikkailu. Korkkina kellutat etusuuntaan, joku vie, ja sää vaan mukana ajaudut. Välillä karahtaa kiviin ja käy pinnan alla, mut suurimmaks osaks vaan kulkeutuu eteenpäin. Itse et suuntaa pysty määräämään. Mut se arki on se vesi. Se kantaa. Ja nää lapsukaiset. On pakko selviytyä, on pakko niistä kivistäkin potkasta vielä vauhtia että pääsee eteenpäin. Äiti on aika väsynyt, mutta ei ole antanut periksi. Eikä anna. Sisu, sauna ja perkele.
Mutta tein myönnytyksiä. Ehkä eniten itselleni? Oli meinaan aika vaikea myöntää itselleen, että omat voimat ei riitä. Eikä ole ketään muuta, joka mun ristini kantais ja että tarvitsee apua saadakseni omat osaset pääkuupassa niille sijoilleen, joille ne kuuluvat. Varasin ajan lääkärille. Agendalla on myös soitto perheasianneuvottelukeskukseen ajan varaamiseksi. En oikein tiedä, mitä apua se on, mitä sieltä saa. En osaa ajatella että keskusteleminen vieraan ihmisen kanssa auttaisi asioitten kanssa jaksamiseen, mutta ne jotka on käyneet, kehuvat moista. Ei kai se mitään ota jos ei annakkaan? Kerron kun olen kokeillut että muuttuko mielipiteeni-. Miust on ollu varsin terapeuttista kirjotella tätä blogia ja pälättää ystävien kanssa. Ne on niitä asioita, joista sitä jaksamista on kaivettu. Vertaistuki ja ihan vaan toisen ihmisen läsnäolo. Yksikään ympärillä olevista ihmisistä ei varmaan edes tajua, kuinka paljon olen heistä imenyt voimaa itseeni ja siihen että jaksan taas seuraavaan päivään. Kommentit blogissa ja blogin kautta sähköpostiin tuleva palaute ja virtuaaliystäväni siellä jossain, teilläkin on ollut se taito näpeissänne. Olen saanut niitä virtapiikkejä lankoja pitkin useasti ja paljon. Yllättäen ja pyytämättä. Oon istunu, lukenu ja nauraa hohottanut tai kyyneltä silmäkulmasta vierittäny. Monenmoisia tunteita ootta herättäneet siellä ruutujenne äärellä. KIITOS niistä ja niinkuin tähänkin asti, niin ihan tasan varmasti luen joka ikisen rivin mitä rustaatte ja vastailenkin mahdollisuuksien mukaan! *halaa ja rutistaa jokaista blogiystäväänsä*
Mutta joo. On synkkiä päiviä ja on vielä synkempiä päiviä. On hyviä ja on loistavia päiviä. Tänään ollaan isosti plussan puolella. Tänään uhrasin hetken ajattelua aiheelle; Mitä onni on?? Mitä se teille tarkoittaa?? (vastailkaa kommentteihin vaikka anonyymisti!!)
Onni on niin pieniä asioita, että sen tajuaa vasta kun kuopasee sieltä ojan kautta vauhtia raitille. Mulle onni on siisti koti. Voi sitä juhlaa kun kiireisten päivien ja armottoman lääväkuoren alta sai kodin olemuksen taas esiin. Tää tosiaan oli läävä, varsinainen terminaali. Käytiin vaan kääntymässä ja samalla aiheuttamassa vähä lisää sekasortoa nurkkiin- Ja nyt se on siivottu. Onni on hyvä ruoka. Se hetki kun syöt rauhassa ekan haarukallisen lemppari tonnikalasalaattia, ni se on ihan onnea. Onni on kiitos. Kiire päivä, ruokaa tehty hätäseen. Ei edes mitään erikoista, vaan normaali makaronilaatikkoa vaikka. Ja lapset sanoo, että kiitos, tää oli maailman parasta ruokaa. Se on onnea. Onni on ihminen lähellä, onni on halaus. Kun isot pojat kotiutuu isältään ja halaa oikein karhunhalauksen. Tai kun Villahousu pyörittää äitin tukkaa sormiensa ympärille illalla nukahtaessaan, tai kun Neiti aamusta herää ja liimautuu kainaloon. Tai kun Juniori hiffaa äikän läksyt äitin rautalangasta vääntämisen jälkeen ja pussaa. Onni on hiljaa maata itselleen tärkeän ihmisen kainalossa ja kuunnella sateen ropinaa peltikattoa vasten. Onni on herätä ajoissa ja hoitaa aamutoimet ilman kiirettä. Onni on myös innokas pikku koira =) Onni on, kun asiat hoituu.
Onni on myös vapaus. Ja mä sain mun vapauteni takasin pitkältikin eilen. Auto on palannut takaisin arkeen huoltamolta. Ja voi sitä onnea kun istahti penkille ekaa kertaa ajakseen eskarille Neitiä hakemaan. Uuuuh ihanuutta. Mä uskon ja toivon, että tää stressi helpottaa tuon bilikan myötä ja isosti. Mun aika ei ole sidottu enää jalkojen päälle, vaan mä ehdin tekemään jotain muutakin. Loppu hetket autokorjaamon setän kanssa oli tiukkaa vääntöä. Onneksi setä tajus kuitenkin tilanteen ja totes itsekkin asioiden menneen hiukan kohtuuttomuuden rajan yli. Neuvottelutaidot ja anteeksi pyyntö sai toiminnasta fiilikset sit lopulta kuitenkin plussan puolelle, vaikka olin ihan lahtausmeiningillä vielä eilen. Laskun loppu summa oli todellakin vain murto-osa siitä, mitä oli odotettavissa. Mulla on auto! ( ja nyt en jää pohtimaan, kuinka paljon se tuo lisä kulua sit taas tähä niukkaakin niukempaan talouteeni...)
No mutta, kirjotellahan vois taas ja vaikka ja mitä mutta taidan painua etsimään murua rinnan alle. Palailen astialle, jos ei väsymys vie tyystin mennessään. Tänä iltana ei muuten olla väsyneitä.. Iso O täyttääpi vuosia ja häntä lähdemme juhlistamaan. Isolle OO:lle isosti ONNEA tätäkin kautta, kurkkimuksella käyt kuitenkin :o)))
Olotila on ilmava. Eiku sekava. Ja väsyny. Ja jokseenki turhautunu. Tää päivä oli taas niin loisto esimerkki näistä päivistä joitten läpi tulee vaan livuttua. (lipua, livuta, hahha, kielikukkanen kerrassaan. Kai tästäki joku kielinero mut lynkkaa. *muistelee viimosinta blogiselkkausta sanasta havisis* :oP Terveisiä vaan.)
Jaa miten nii ajatus hyppii..?
Lehdessä oli muuten työpaikka auki. Ettivät kaupungille kriisiperheitä. Et jos hakis siihen hommaan sit..? Mä oisin just sopiva. Eiks siit saa jotain ylimäärästä bonusta ku noit kriisejä on paljon, tienais siis ihan hirveesti?? Mitä HäH???? O_o
Mut aamu. Sitä ennen oli yö. Nukuin vaakatasossa, tai ainakin pyöritin lakanoita levottomana. Eikä oo ees täyskuu. Ollu siis ainakaan viimoseen kahteen viikkoon, ku niit lakanoita on tullu rypisteltyä silmät seisoen. Katon kelloa viimosen kerran puol viis ja sammun. Herätäkseni siihen et ollaan nukuttu pommiin. Ei oo pommitettu ainakaa vuoskausii, ja voi rassaus mikä paniikki siit sit tuliki. Kello oli kymmentä yli kaheksan. Pakko oli painua suihkuun, ku tukka seiso suorastaan likasena päässä. No siin meni se kaks minuuttia, mut liian kauan enivei. Ja mun selkä on muute KIPEE. Koululaiset sain potkittua hereille, ainoo myöhästyjä oli Juniori, jonka kanssa aamulähdöt ei oo sujuvia koskaan vaikka se heräis mihinkä aikaan tahansa. No aamupalaa ääntä kohti lennossa, Neiti pukee bikineitä ja hellemekkoa ekan pakkas yön päälle eskarivaatteiks. Vähä meinaa ahistaa ja aikaa kuluu.. Kiirekiirekiire. No selvitellään tiemme bussille, juokseminen sen ahistuksen päälle ei ois enää tullu kysymykseenkää. Bussikuski ajaa eskarille kaahatessa pysäkin ohi, mutta ystävällisesti tajuaa mokansa ku huudan ku hinaaja takaovea potkien ja päästää meiät ulos liikennevaloissa punasissa seisten. Ei paljoa ohi pysäkin onneks kuitenkaan. No kiiruusti eskarille, jossa kuinka ollakkaan tapahtumapäivä ja Neitillä ois pitäny olla evästä ja juomapulloa mukana. No ei ollu. Ei ollu edes reppua tai saatikka ulkohousuja. Mut me sentäs kerittiin enneku ne lähti sielt eskarilta liikenteeseen...eiks se oo aika hyvä?! Neitin syyttävä katse, et sä et äiti muista mitään ja eskari tätien säälivä katse, et toi emäntä on nyt kuutamolla niinku tosiaan. No viksu äiti..? Ulkonahan siis tosiaan oli kylmä. Eskari myös on koulun kanssa samoissa tiloissa.. Äippä hilpasee koulun puolelle löytötavara laariin kaivamaan Neiti armaallensa jotain paksumpaa housua päälle. Ja sieltähän löytyy juur melkeen sopivat ulkohousut. Ehkä 20cm liian pitkät ja mallia pojat, mut no can do. Pakko kelvata. Pika kipitys takas eskariin tuuppaamaan Neitillle pöksyt ja perässä roikkuu Villahousu räkä poskella ja huutaen et mul on kakkahätä. Neiti ei edes laita housujen pukemista hanttiin, kun se näkee äipän ahistuneen ilmeen. Jätän Neitin suoriutumaan housuinensa, ja juoksen pihalle Villis kainalossa, enneku isompi hätä on pöksyissä. Vessat ovat siis ulkona joo. Kuoriudutan vaatteista ku jätkä nauraa ettei mul ookkaa hätä. Hiki valuu, itkukaan ei liene kaukana siin kohtaa.
Lähen lantustamaan kauppaan. Ei kiire. Enää. Vähä horjuva on askel, kun aamupala on tietenkin jäänyt kiireessä iteltä syömättä. Kaupassa koitan epätoivon vimmalla maksaa ostokseni kirjastokortilla, enkä yhtään meinaa tajuta kun kassatäti ei sitä huoli. No kotiin kävellessä meinaa silmät sulkeutua ihan väkisin. Villahousu nukahtaa rattaisiin, vaikka kello ei ole edes kymmentä vielä.
Päästään kotiin ja saan kauppakamat paikoilleen. Soittelen autokorjaamoon jossa luvataan auton olevan korjattuna tänään. Huh helpotusta. Paitsi et parempi jättää nuolasematta.. On sitä ehitty jo kaipaamaanki.
No saan koiran lenkitettyä ja pyykkirumbaa vain hivenen selvitettyä, kun onkin taas jatkettava taivaltamista eskarin suuntaan. Villis nukkuu edelleen-. Pääsen ehkä 100 metriä etusuuntaan, kun miut yllättää aivan armoton raekuuro. Ollaan bussipysäkin likellä ja bussi ajaa kohti. No määhän sinkoan ohjuksena bussille ja kuinka ollakkaan jopa kerkiän. Mutta toistamiseen saman päivän aikana..bussi kuski ajaa vika suuntaan. Tajus sentää ite mokansa ja kiroilee komeasti, ja kääntää bussin lähimmässä liikenneympyrässä oikeelle reitille. Märkää mammaa jo naurattaa moinen episodi. Selvitään eskarille ja saan armottoman nipun kotiläksyjä täytettäväksi. Pitää haastatella lasta ja kirjoitella omat ajatukset muutamalle paperille. Kasvatuskeskustelun tueksi tulee tuo paperi. Ei muuta, mut se pirun paperi pitää olla huomisaamuna täytetty. Ja housujen palautus takas löytötavaralaariin. Kiitos lainasta, sinä unohteleva urho..
No lähetään eskarilta heittämään kierros kaverin kautta kotiin. Villahousu herää matkalla, nukuttuaan kolmen tunnin ehkäpä riittävät pikku päikkärit.. Neiti saa kyläpaikasta uuden repun ja Villahousu kasan kenkiä. Jee. Kotimatkaa kestää taas ikuisuuden, mutta kotiin selvitään viimein joskus iltapäivästä. Olen aivan kuollut. Vain puolikas kävelyä normipäivästä, n. 6km, mut viddu ku se tuntu taas liian pitkältä matkalta tollasen ilokseen kävelevän pikku neitin kanssa O_o Ruuanlaittoa ja muka siivousta. Paitsi et mä en ehi syömään, ku kakrut järkkää muuta puhdetta. Mut em mä mitään muutakaan ehdi tekemään, kun pitää lähteä Esikoisen vanhempainiltaa aikaansa viettämään. Onneks saan kaverilta kyydin, ni jää hölkkääminen tän osalta väliin. Katson sen ikäänkuin velvollisuudeksi mennä, kun tälle syksyä on joka ope ja kuviot lapsilla vaihtuneet. Mut positiivista; nyt on 4/5 vanhempainilloista jo takana. Vain Villahousun iltamat jäljellä.Wuhuu. Puhelu autokorjaamoon. Joojoo, auto on iltapäivästä varmaan valmiina. Soitan ku saa hakea. Ei muuten soittoa sit kuulunu. Hemmetti.
No istuessani koululla puhelin raikaa. Juniori muistaa tekstarilla; Matartensunabualaksyissa. Eipä siin sit mitään. Asia on selwä ku sipuli. Ja vanhempainvarttia pitää varata. Kahden lapsen vartit onkin jo olleet, mutta Esikoisen on nyt sitten ensi viikolla, Neitin kasvatuskeskustelu huomisaamuna ja Villiksen päiväkotihaastatteluun tulee aika. Ne on siis todellakin vaiheessa vieläkin. Hammastarkastus unohtu Jannulta,(äiti unohti...) Villikselle ja Neitille pitää varata ajat ja Jannullekkin nyt siis uusi aika oikomishoidon tarpeenmääritystä varten. Neuvolatkin pitäisi varata ensi kuulle kummallekkin nuorimmaiselle. Jannun kouluterveydenhoitajan tarkastus oli, ja herra viidesluokkalainen on nyt 172cm pitkä O_o Esikoisen tarkastus on kai vasta ensi vuonna, eli yksi muistaminen vähemmän. Ja nii mihis mä jäinkää..
No selviin kotiin ja kello onkin jo melkein yheksän. Äiti on vähä väsyny eikä paljoakaan nälkäinen tai kiukkuinen. Ehei O_o Jannu on kadottanut pyöränavaimet, ja joutuu kävelemään kouluun. Ja sekös herraa kiukuttaa. Esikoinen on sentään ruokkinut edes itsensä. Juniori tarvitsee läksyjen tarkistusta ja apua äikässä. Tavuttaminen alkaa luonnistumaan hyvin, mutta ällihän tuolla on tehtävien ja luetun ymmärtämisen kanssa kalliolla ihan täydellisesti tänään. Omat hermot niin hapella, et ei millään jaksas koko kieppiä rautalankaakaan käyttää. Lopulta pikku-ukko tajuaa jujun ja heittäen tekee läksyt loppuun. Iltapalaa kitusiin ja nukkumaan. Neiti on sammunut sillä aikaa sohvalle ja Villahousu tanssii sambaa keittiön pöydällä-. Siis kuumeessa ja nuhanenänä oleva pikku mies. On muuten tosi väsyny ja hiljanen noin niinku kipeenä O_o No eipä siinä. Nälkä ois äipällä jo kova, mut väsymys viel kovempi. Ei jaksa salaattia suunnitelmista huolimatta vääntää ja sen korvaa purkillinen tonnikalaa ja kurkun pätkä. Villahousu heiluu ku heinähanko ja pitää älämölöä. Ei puhettakaan nukkumisesta. Lopulta jäbä tilttaa ja mitä onkaan kello?? No hitto ykstoista. Eli huomisaamusta taas ainakin pikku miestä väsyttää.
Nojoo, sit pääsis äippäki nukkumaan, mut ku mennään tarpeeks yli, ni ei muuten väsytäkkään enää. Rästihommia ois enempi ku laki sallii. Mut mammapa tällää perseensä tuoliin ja rustaa blogia. Että joo.
Neitin kasvatuskeskustelu ois aamusta, arvatkaa onks ne laput täytetty?? Esikoisen ois pitäny leipoa tänään sämpylöitä, äidin valvoessa kovana tekosia, ei muuten oo leivottu.. Arvostelu odottaa..ainaki huomiseen sen osalta. Juniorin ope tilittää reissuvihossa, et ois hyvä jos äiti istuis vallan vieressä äikän läksyt, ettei poju tipaha kärryiltä. No tulihan ne istuttua juu. Tekemättähän ne muuten ois. Ja Wilmaankin pitäisi kirjautua vaikka joka päivä, kun koulun tiedotus ja arvioinnit kulkee sitä kautta. Jaa millä ajalla mä seuraan kolmen kakrut wilmojaki viel täs huiskeessa? Ja ois kiva jos äiti ehtis Neitin liikuntaseikkailun läksyt myös yhdessä tytön kanssa tekemään. Ja Jannu huutelee viel petin pohjalta et "luit sä äiti ne laput siin keittiön pöydällä? Ne pitää huomenna palauttaa allekirjotettuina.." Voi sylvi. M Ä E N VAAN J A K S A.
Ja tää kämppä.. Hätäseen mahtuu ovesta vie sisää. Bobcatilla sais vetää sellasen uran tohon jos ihan olkkarin sohvalle asti meinais päästä. Ja ne märät pyykitki siel koneessa oottaa viel ripustajaa. Että niitä ylimääräsiä tunteja vuorokauteen lisää PLIIIS. Mut hei.. elämähän oikeen helpottaa kuukauden päästä suorastaan, buahhahhahhahaaaa. Niin ne väittää jotka tietää asioista paljon. Mä siis lähen töihin. Hoitovapaa loppuu. Et lisääppä tän paskan pyöritykseen viel yks vuorotyöki, ni kakku onki valmis.
Että älä tule paha kakku, tule hyvä kakku.
Että näihin tunnelmiin. Nyt tää nukkuis. Jos sais unen päästä kiinne. Paitsi et toi koirahan on viel käytettävä lenkillä.
Pihisin että keuhkoputkentulehdusta nyt pukkais. Tohtori virnistellen pihisee samalla mitalla takaisin, että siltäpä hyvinkin vaikuttaa. Tutkii ja kyselee. Korvat on miltei kuurot, niin tulehtuneet. Poskionteloissa on tulehdus, niinkuin keuhkoputkessa ja kurkunpäässäkin. Keuhkokuumettakin tyrkkää ihan väkisellään verikokeitten ja keuhkokuvien jälkeen. Ja leukanivelen tulehduskaan ei ollut päässyt parantumaan. Ääni poissa ja lapset taputtivat karvaisia käsiään..
Ja kivaa oli, niin äidillä kun mukeloillakin !!
