Elämmä jännittäviä aikoja. Sellanen elämän kevät kulkee kesää kohti jottei mitään rajaa. Olen valmistunut!! Sain siis uuden ammatin. Eli sehän tarkoittaa sitä, että reissaaminen koulunpenkille on päättynyt, ja työt kuudessa vuorossa väistyneet. Ei enää omien töiden ja harjoittelun lomittamista keskenään, ei enää unettomia öitä ja liian aikaisia aamuja, eikä "ylimääräisiä" kilometrejä tien päällä mihinkään suuntaan. Olo on vieläkin huojentunut, mutta täysin epäuskoinen. Polla ei vaan ymmärrä, että kaikki on suoritettu ja ahkerointi on viimein palkittu. Kai se pääkin joskus tottuu uuteen ajatukseen.

Kevät on ollut huippua aikaa. Ollaan ehditty lasten kanssa viettämään yhteistä aikaa enemmän kuin koko opiskeluaikana varmaan yhteensä. On sitä vaan ootettukin!! On käyty uimassa, lilluttu kylpylöissä, kateltu leffoja, keilattu, tehty pihahommia, pelattu, siivottu ja ihan vaan nautittu olemisesta. Ja siis kaikki yhessä <3 Sitä nyt vasta osaa ymmärtää sen ajan vähyyden, mikä on koko opiskelu ajan vaivannut. Kuinka tehokkaasti tuollainen töiden ohessa opiskelu onkaan oikeasti imenyt kaiken ajan, kuin ihan älyttömän siivun jaksamista tuon reilut pari vuotta. Ihan hukkaan heitettyä aikaa se ei toki ole, mutta kaikella on ollut hintansa. Onneksi se on ohi! Näillä tiedoilla, jotka nyt päässä pyörii, en edes harkitsisi aikuisopintoja, enkä ainakaan työn ohessa. Työharjoitteluiden määrää en ollut opiskelemaan lähtiessä osannut edes kuvitella, se oli ehkä se isoin yllätys kaiken kannalta. Vaikka olet samaa alaa tahkonnut elämästä toistakymmentä vuotta, kuluu työssä oppimiseen palkatonta aikaa lähes vuosi. Se on muuten 5 lapsen yksinhuoltajalle melkoinen määrä suomeks sanottuna helvetillisen vähävaraista aikaa. Mutta pohja saavutettiin ja sieltähän ei ole kuin se kuuluisa yksi suunta. Ylös.

Nyt taidan laahata persiini koirien kanssa lenkille. Aurinkoa sydämiin <3 <3 <3

Viides Villahousu, tuo murun muzzukka ja pienin pahnanpohjimmainen ei oo sit enää vauva. Ei ainakaan luvannu enää olla. Herra kävi viime viikolla tutustumassa KOULUUN! Siis mun vauva lähtee syksyllä kouluun!!! Mä en vaan voi käsittää. Mihin tää aika juoksee?? Sit on kaik penskat saatu putkeen joka tähtää pitkän kaavan mukaan kaiketi siihen, että nuo ovat joskus omillaan. Että maailmassa pitäs sitte joskus pärjätä ilman emon helmoja. On se vaan...kummallista.

Mistä huomaa että laps on viides? Aika monta asiaa on tehty ja tehdään eri lailla ku sen esikoisen kanssa. Omalla tavallaan rennompi ote, mutta toisaalta sit taas tiukempi kun esim. noihin keskimmäisiin. Muistan vanhempien muksujen harjotelleen yksinoloa kotona joskus viiden vuoden korvilla muutamia hetkiä. Nyt oon kauhuissani, jos tää nuorimmainen jää puoleks tuntia yksin. On puhelin tanassa ja suunnilleen äiteen numero näpppäilty, että JOS tulee hätä, niin on tavoitettavissa. Poika on rauhallinen, eikä niin pököpää, kuin esim. Juniori. Villahousu nauttii suorastaan, jos joskus saa sen puol tuntia olla yksin kotona. Meillä ite asiassa aika harvoin on niitä tilanteita, että täällä ihan yksinäsä saa aikaasa viettää. Eipä niitä propleemia yksinolosta siis ole tullut, mutta äitiä silti hirvittää. Sitte pitäis vielä oppia kulkemaan kouluun. Näkeehän ne autoilijatkin että tuo on pieni vasta, sitä pittää varoa! (ja kiitos mielellään niitä isompiakin) Tosin ONNEKSI tässä ei montaa tien ylitystä koululle mennessä edes tule. Mutta mutta, paniikkia pukkaa. Ja kun oma pää ei vaan tajua oikeesti sitä, että poju tosiaan on jo omalla laillaan aika iso.

Jannu pääs ripille. Kirkossa käytiin ja juhlittiin 70 hengen voimin. Tulipahan sukulaiset kutsuttua kylään, kun ei niitä oikein muuten ole edes ehtinyt näkemään. Poika oli onnensa kukkuloilla ja sai lahjaksi niin koruja kuin rahaakin ihan reippaanlaisesti. Että niin, kyllä ne vaan taitaa kasvaa ja vanhentua. Vaikkei uskoskaan. Äitihän EI (!!) vanhene..Eihän..?

Esikoinen opiskelee amiksessa. Sillä on selkeet sävelet jatkon suhteen, mikä on tietty hyvä asia. Joku visio on hyvä aina olla, vaikka suunnitelmia sitten muutteliski matkan varrella. Ja se lupas ettei se vielä muuta pois kotoa. Ihana esikoinen <3 Ja hei, siitä loppuu ens kuussa  lapslisät :O

Juniori alottaa syksyllä alakoulun viimosen luokan. Teini-iän pahimmat (ainakin toivon niin) kuohut on vähä helpottanu ja mieli tasaantunu. Aika aallokkoista se väliin on ollutkin ja rajoja on haettu ja koeteltu monest kohtaa. Jospa se siit. Kummasti taas kesän aikana se taitaa tuoki kasvaa niin pituutta, kuin henkisestikin :)

Ja Neiti. No hei Lol. Älä ragee. Joojoo. Kohta. Hää siis alottelee tota ihanaa teiniyttä kovaa kyytiä. Garderoobi on sen mukanen että heikompia välist huimaa. Minkäs teet, lapsella on oma tyyli. Kuhan on rytkyt yllä, ni eiks se riitä? Neiti diggailee kaikkee ihkuu blingblingiä ja pinkit hepenet on in. Että se siitä, kun joskus tuo oli niin poika-tyttö, ja pohdittiin tuleeko siitä tyttöä ikinä. Tuli siitä. Varsinainen Prinsessa.

Äireen koulu etenee ja opintopisteitä on kasattu jo sen verran että oikein alan töitä on lupa tehä ja niistä vähä paremmin palkkaakin saaha. En pistä pahakseni en. Lopputyötä pitäs alkaa pohtimaan ja jos oikeen reippaaks meinaa heittäytyä, niin paperithan ois mahis varmaan saaha jo jouluksi. Ei ois muuten ihan paha rasti ollenkaan. Työharjotteluita on tahkottu tukka putkella, ja nyt voi olla vaan niin maan mahottoman tyytyväinen että on. Viimosia enää uupus. Harjoitteluissa on se hyvä puoli että silmät aukee monel tapaa. Samaa työtä täs nyt on tavallaan jo rapiat 20 vuotta tehty, mutta uudet paikat ja tavat toimia on olleet opettavaisia. Huomaan dikkaavani ihan uusia juttuja ja saavani kiksejä täysin erilaisista paikoista kuin ennen. Taidan jopa tietää minkä tyyppistä työtä tahon tehä sit ku oon iso, eli sit ku joskus valmistun :)

Jotta sellasta meille pitkästä aikaa. Yrittänyttä ei laiteta. Että jos sitä taas sais rustattua. Vähä nopsemmin, ko puolen vuoden päästä :P

Vaihteeks yökukkuja hilluu. Toisinsanoen rytmit on suoraan Jamaicalta. Näin yöllä sit ehtii fundeeraamaan kaikenlaista mikä mieltä painaa. Kauheen on monta asiaa mistä olen sangen tyytyväinen ja onnellinen, mutta aina löytyy niitä ahdistuksen poikasiakin. Raha-asiat on varmaan se kestosuosikki numero 1, joka heilauttaa mielialan aika pienelläkin liikkeellä vastavirtaan. Ja yleensä se on se rahan puute. Toisaalta sekin on mielenkiintoinen dilemma. Kun oikeastaan koen että meillä on varsin hyvin tota pätäkkää olemassaan. On katto pään päällä ja ruokaa ja vaatteetkin ylle ja kaikenlaista muuta elon helpottajaa ympärillä. Että ei se oikeastaan ole edes se rahan puute vaan se miten sitä välillä tulee käyteltyä..? Ku aina vaan pysys hommat hanskassa ja kulutus ois vimpan päälle järkevää niin ei näitä heilahduksiakaan tulis.. MUTTA. Siinä on aina se iso mutta. Loppu peleissä isoista summista ei tässäkään ole kyse, tänään asiaa ihmetellessäni pohdin että noin tuhannen euroa kun sais plussan puolelle vietyä budjettia, ni asiat ois taas ihan toisin. Pienistä tuloista on vaan niin vimmatun vaikia saaha yhtään mitään sivuun. Kädestä suuhun mennään :o/

Toinen asia joka kaivelee todella pahasti aika ajoin on mun äiti. Tähän ikään asti sain elää, ennenkuin suomut tippu silmiltä ja tajusin mikä hää on naisiaan. Jotenki se yhteiskunnan arvo; Äiti, on NIIN vahva, että se on jopa pyhä. Ja se kieltämättä on aiheuttanut aika monta mutkaa tähänkin matkaan. Äitini on sellainen päälle viiskymppinen nainen. Elänyt varsin epätasaista elämää ja ei ole elon kolhuilta välttynyt hänkään. Helpoksi sitä tietä ei voi sanoa. Mutta nyt vasta tajusin että aikuiseksi kasvaminen asioidensa kanssa ei ole kulkenut ihan käsikädessä tällä tiellä. 

Jouduin pohtimaan lapsuuttani. Pakotettuna. Todellakin. Satuin myös lukemaan hesarista artikkelin, jossa kirjoitettiin että "sinninkäs ihminen selättää vaikeatkin traumat". Ja kas, löysin itseni. Ja jouduin pohtimaan vielä syvemmin. Jaksan meinaan väittää, että minunkaan eloni ei ole aina ollut ihan helpoimmasta päästä. Ja yllättäen löydän useita syitä siihen niin lapsuudesta kuin siitä miten olen asiat itseni kanssa käsitellyt. Koska tänä päivänä koen olevani varsin vahva aikuinen. Toisin kuin äitini. 

Jäin pohtimaan ihan yleisesti sitä hyväksymisen tunnetta, jota vanhemmat lapsilleen välittää, omalta varhaisajaltani. En oikeasti osaa edes sanoa, että olisin joskus ollut hyväksytty, tai että tekojani olisi arvostettu. Tai se ei vaan näkynyt koskaan mitenkään. En muista että minua olisi koskaan äitini puolesta pidetty esimerkiksi sylissä. Tosin tähän saattaa myös vaikuttaa myös äidiltä saatu viimeisin suullinen palaute...? Kapinoin, ja niin vimmatusti ja käyttäydyin kuin mikäkin. Mutta nyt tajuan että olin lapsi, joka haki huomiota, sitä yleensä saamatta, edes noilla ihme tempauksillaan. Hyvää tai pahaa, olin aina ilmaa.

Mulla on selkeästi muistissa kaksi kautta, jolloin olen ollut onnellinen äidistäni ja kokenut olevani hänelle rakas. Toinen niistä kausista osuu sinne, kun mulla on ikää sellaset 4-5v. Aikaa, jolloin olin kotona ainoa lapsi. Minusta välitettiin ja menemisistä ja tekemisistä huolehdittiin. Muistan vieläkin miltä tuntui maata oranssi-valkoisessa sängyssä äidin kanssa, äidin kainalossa, kuunnella satuja tai kuunnella kun äiti lauloi virsiä. Sitten syntyi kaksosveljeni ja elämän kulku muuttui aika radikaalisti. Miestä taloudessa ei ollut, yhtäkkiä oli vain äiti ja kolme lasta yhden sijasta. Veljien odotusaikana jouduin lastenkotiin. Jaksaminen oli siis aika pahasti miinuksella äidilläni jo tässä kohtaa ja ilmeisesti myös sairaalajaksot olivat odotusaikana jo aika pitkiä. Tässä kohtaa sukulaisista tätini tuli minulle erityisen rakkaaksi, ja on sitä vielä tänäkin päivänä, vaikka luulenkin, että tunne ei ole enää molemminpuolinen.-

Velipoikien syntymän ajoilta muistan äidin tuskan jaksamisesta. Pääsin lastenkodista pois. Meillä kävi kotihengetär auttelemassa, Inkeri nimeltään. Mutta oli aika, kun Inkeri ei meille enään saapunutkaan. Siinä oli pakkokin oppia tuttipullon antamista pikku veikalle ja vaipanvaihtoa. Muistan senkin kuin eilisen päivän, kun äiti lähti kampaajalle. Olin viiden vanha ja jäin vahtimaan kaksosia. Oli tuttipullot valmiina ja kaikki reilassa...hetken.. Mutta kun se aika oli loputtoman pitkä eikä äitiä kuulunutkaan takaisin. Itkin velipoikien kanssa kilpaa, kun ei se perinteinen tuttipullosuuhun -metodi auttanutkaan. Vähän väliä kuulostelin ulko-ovella josko se äiti kuitenkin jo tulisi. Tulihan se.. kolmen pitkän tunnin odottelun jälkeen. Vihaisena, koska vauvat itkivät. 

Tuli aika, kun hän löysi itselleen siipan. Mukava heppu...aluksi. Loppua kohti vaan kävi selväksi että väkivalta lopettaa vittuilun on aika pätevä lausahdus kaikenkaikkiaan. Väittäisin että se oli se kohta, kun äiti lopulta muuttui sellaiseksi kylmäksi ja saavuttamattomaksi naiseksi, jota hän edustaa tänä päivänä. Jotain tapahtui, eikä hän tänä päivänäkään myönnä sitä elämää todeksi, vaan väittää että minä olen keksinyt kaikki jutut, satuillut omiani. Minusta se kertoo vaan siitä, että hän ei joko koskaan tullut oikeasti ymmärtäneeksi kaikkea mitä siinä taloudessa tapahtui, ja jos ymmärsikin, niin ei halunnut vaan uskoa sitä todeksi. Brenkkukin alkoi maistumaan, nousevalla tahdilla. Mutta ongelmaahan ei koskaan ole ollut, koska töihin on aina päästy. Tuosta miehestä on sellaisia tarinoita ja hetkiä, joita en haluaisi suurin surminkaan miettiä uudestaan, saatikka koittaa elää uudestaan. Koittaa miettiä, miten olisin voinut olla toisenlainen lapsi, joka olin. Aikuisen nyrkki on aika kova kun se kolahtaa, tai nahkaremmi, joka polttelee persposkissa ja selässä. Se näky, mikä verkkokalvoilla polttelee eikä poistu vaikka tahtoisi. Kun herään kesäyönä omituisiin ääniin, ja hiivin katsomaan mitä tapahtuu. 3 vuotias velipoika on parvekkeen lattialla, kädet seläntaakse sidottuina, jalat nipussa, sukka suussa. Ja aikuinen mies reuhtoo kuin voimansa tunnossa. Mitä tekee tyttö 8 vuotta? Hiipii takaisin sänkyynsä, koska pelkää niin vimmatusti tulleensa nähdyksi ja saavansa kohta osansa kaikesta. Ja se tuska, kun puree tyynyä ja silmät vuotaa, kun toivoo olevansa isompi ja voimakkaampi, jotta voisi antaa joskus, edes kerran, samalla mitalla takaisin. Kun tästä ja niistä kaikista muista kerroista koitti äidille puhua, huomasi vaan useamman kuin kerran ettei minun juttuni kiinnostanut. Mitä sitten. Äiti sai kaikesta toki oman osansa. Muistan ommelleeni äidin yöpaitaa kasaan yhden riidan jälkeen, kun ukko sen repi, ja hyvitelleeni äitiäni, että se nyt tajuaisi, että se mies ei ole hyvä. Mutta ei se tajunnut. Tai jos tajusi, niin ei myöntänyt mitään. Ja elo jatkui..

Muuteltiin sinne ja tänne ja lopulta tapahtui ihme. Ikää minulla oli 13v. Olin koulun discossa kun kaverit tuli kertomaan, että sun veljet odottaa ulkona. Ihmeissäni menin katsomaan. Äitikin siellä oli. Yöpaidassaan. Oli ollut riitaa, ja ukko päättänyt lempata koko konklaavin kämpästä pihalle. Äitee siinä itkussaan kyseli että miten me päästään takaisin kotiin. Minä, kaikella 13 vuoden uhmalla totesin että oli meinaa viimonen turpaan otto ja takas ei mennä. Soitin taksin ja sitten koitettiin päästä jos vaikka ja minne yöksi. Lopulta ilmoitin että me lähdetään turvakotiin ja tämä asia selvitetään vihdoin ja viimein. Ja näin tehtiin. Sen seurauksena tuli ero. Ukko oli aika pahana tästä kaikesta. Salaa hiivittiin vanhaan kämppään kun tiedettiin että ukko on töissä, ja varastettiin omat vaatteet ja tavaroita sieltä uuteen kotiin. Siis todellakin, varastettiin omia tavaroitamme! Turvakodissa vietetyn ajan jälkeen päästiin muuttamaan omaan kotiin ja sain työharjottelupaikastani naisen kuskiksi, jolla oli pakettiauto. Tästä naisesta tuli yksi parhaista ystävistäni, vaikka ikäeroa on ihan reilusti. Hänkin muistaa vielä tänä päivänä miltä tuntui mennä hakemaan muuttokuormaa salaa, ja koko ajan peläten että jos ukko tulee. Äidistä ei kauheesti apuja ollut, koska pelko oli niin läsnä. Äidin työkaverit muistaakseni oli osaltaan toisessa päässä kuormaa kantamassa. Siitä alkoi äidin jokapäiväinen juopottelu. Ruokaa oli pöydässä ehkä kerta viikkoon, muuna aikana jääkaapista löytyi saarioisten äidin tuotoksia, jos löytyi ja kaljaa. Kaljaa, kaljaa ja kaljaa. Äiti myöskin etsi aktiivisesti itselleen seuralaista, ja näitä siinä olohuoneessa sitten riittikin. Erään kerran muistan ottaneeni kovastikin yhteen, kun äiti olisi halunnut viedä naapurin spurgujen tykö toisen kaksosista. Luoja tietää miksi, mutta velipoika pelkäs niin paljon että parkui ihan sutena. Minä en kauheesti silloin enää kotona viettänyt aikaa, kun kaverit olivat niitä maailman tärkeimpiä. Mutta silloin satuin paikalla olemaan. Menin väliin. Äiti oli juovuksissa ja tiesin, että niin olivat ne naapurin spugetkin. Ilmoitin että velipoikaa ei viedä just niin mihinkään, ja sunki ois pare painua jo nukkumaan. Äitipä siitä riemastui ja taittoi sormeni poikki, tai siltä se ainakin tuntui ja siitä sitten minä vuorostani riemastuin, että kun saa olla todistamassa aikuisten kännitoilailuja ja kaappikin on tyhjää täynnä, että haistappa ämmä vittu ja poistuin paikalta kissa kainalossa ja velipojat vanavedessä viereiseen lastenkotiin turvaan. Selvitin pyhää vihaa täynnä tilanteen ja saimme jäädä yöksi. Äiti ei koskaan edes yrittänyt selvittää, että mihin me lähdimme. Sormi vietävä vaan särki niin paljon, että lopulta joku sosiaalityöntekijöistä tajusi viedä minut lääkäriin ja  se todettiin murtuneeksi. Sossuntäti sai kuumia katseita tohtorilta, kun ne luuli sitä äidikseni..kun sanoin tietty että rakas äitini sen napsautti poikki. Koskaan, ikinä, milloinkaan, ei äitini pyytänyt tätäkään muuten anteeksi. Oltiin vaan hiljaa ja unohdettiin kaikki ja joskus sit ajan kuluttua elämä taas jatku. Niin aina, joka asiassa. Anteeksi, ei vaan kuulunut äitini sanavarastoon. Eikä kuulu vielä tänä päivänäkään.

Tuli aika kun muutin pois kotoa silloisen poikaystäväni kanssa, josta oli tuleva myös aviomieheni ja lasteni isä. Muistan niitä kertoja kun velipojat oli heitetty kämpästä ulos äipän miehien tai muiden syiden takia. Pojilla ikää joku 6.-7.-8 vee ja kävelivät reippaat 10 kilometriä keskellä yötä, että pääsevät johonkin nukkumaan. Kotoani kun lähdin, mitään en mukaani saanut. Nimmarin paperiin, että saan alaikäisenä muuttaa omaan asuntoon. No jotain pientä nyt varmaan sainkin, mutta pääpiirteissään kaikkki hommattiin itse tai miehen äiti meille lahjoitti. Mutta oma elo oli tuolloin aika auvoista. Omassa kodissa oli oma rauha. Veljien vierailuista tuli tuttuja, muuttivat jopa ihan lähellekkin jossain kohtaa. Tuli taas mutkia, matkoja ja aikaa väliin. Velipojat aikuistuivat ja miehen puolikkaat äipällä vaihtuivat. Tuli vaiheita, ja tuli vaiheita. Äiti haki huomiota, kännäsi ja oli mukamas sairas ja itsetuhoinenkin jossain välissä. Pikkusisko asui vielä äidin kanssa, kun kannoimme velipoikien kanssa yhdessä huolta siskon pärjäämisestä. Muistan soitelleeni sairaalaan yötä myöten, kun kukaan ei osannut auttaa itsetuhoisen äidin kanssa. Kukaan ei halunnut häntä pakolla hoitaa. Ja kun aamu koitti, sairaudet ja murheet olivat taas hetkeksi pyyhkäisty maton alle, kunnes uusi ilta ja yö koitti. Ja uudet laulut. Alkoholinkäyttönsä hän oli aina taitava piilottamaan. Tai sitten se oli niin arkipäivää, ettei kukaan edes kiinnittänyt juomiseen ja sen aiheuttamiin sivujuonteisiin edes huomiota. Tai sitten se oli vaan yksinkertaisesti asiana niin tabu, että siitä ei juuri puhuttu. Jossain vaiheessa hän sai isot velkansa maksettua ja elämän olisi pitänyt olla mallillaan, mutta ei se siitä mihinkään muuttunut. Rahaa kun ei enää tullutkaan lapsien muutettua pois, oli keksittävä uusia keinoja ja kuvioon astuivat mm. pikavipit. Ja elämä oli edelleen yhtä syvällä suossa kun siihenkin asti, vaikka toisinkin olisi voinut olla. Lopulta tuli ulosotto asiat tutuiksi ja sen myötä viimeisetkin langat käsistä tuntuivat karanneen. 

Isäni, johon tutuistuin vasta aikuisemmalla iällä, sairastui vakavasti. Sen myötä tutustuin ihan uuteen ihmiseen ja aloin ensi kertaa ymmärtää, että kaikki mitä äitini on puhunut, ei olekkaan absoluuttinen totuus kaikesta. Että asioilla on aina kaksi puolta. Isäni ei ollutkaan ihan niin paha ihminen, kuin olisi voinut puheista luulla. Totta varmasti iso osa, mutta äidin katkeruus kaikkeen ei voinut jäädä kuulematta ja ymmärtämättä.. Äiti halusi jossain määrin olla elämässäni läsnä, mutta ei oikein pystynyt siihen. Jos hän tuli kyläilemään, niin hän oli kännissä. Sitä en halunnut, että lapset näkevät kännistä mummoa. Välirikkokin aiheesta saatiin, useampaankin otteeseen. Yhtenä jouluna hain isäni meille hoitokodista. Äitini päätti että myös hän tulee yökylään ja joulun viettoon joka sinällään oli ihme, koska hän ei yleensä viihtynyt kuin erakoituneena ja yksin kotonaan. Ja täysin tietoisena, että olen isäni luvannut hakea. Tosin jouluaatto oli karmea. Joulupöytään hän ei saapunut lainkaan, vaan marttyyrinä mökötti yläkerrassa. Joululahjoja hän ei kenelläkkään tuonut, enkä sitä edes odottanut, koska todella tiedän kurjan tilanteensa. No, hänelle oli kuitenkin pieni lahja, ei mitään ihmeellistä edes, mutta lahja. Lapset sen vielä mummolle antoivat. No mummopa ei edes katsonut lahjaan päin, työnsi pois ja teki jotain muuta. Nappasi lahjan kuitekin mukaansa mennessään. Olen kurja tytär. Jouluruokani ei kelvannut, lahjani ei kelvannut ja myöhemmin sain kuulla että olen sydämetön, kun isääni hänet ihan pakotin katsomaan. Aattoyönä hän sitten otti kyydin ja poistui paikalta. Oli muuten aika tyhjä olo sen jälkeen. 

Taas kului aikaa ja pyysin anteeksi ja asioista ei puhuttu ja ne oli siinä. Mutta sama meininki jatkui. Yleensä minun ärsyyntymiseni johtui hänen alkoholinkäytöstään ja siitä, että se teki hänestä täydellisen idiootin. Silti koitin auttaa ja olla tukena hänelle, osasin olla hiljaa asioista joista tiesin toisen kimmastuvan. Oltiin pitkät ajat hiljaa, kunnes tavattiin ja laiva ajoi karille välittömästi, ja taas koko kuvio alusta. Mutta alussa kerroin että kaksi kertaa olen ollut onnellinen äidistäni. Toinen niistä kerroista osui aikaan, kun erosin. Olin ensimmäistä joulua lasten kanssa yksin kotona. Sisarukseni ja äitini tulivat meille joulu aaton viettoon. Meillä oli älyttömän kiva joulu!! Käytiin yhdessä saunassa, syötiin hyvin ja ihmeteltiin lasten lahjoja. Ja äiti oli normaali, iloinen oma itsensä. Harmistunut siitä, ettei ollut saanut saunakaljaa, mutta sitä harmistustaan hän ei edes minulle näyttänyt. Veljille vaan asiasta maininnut. Mutta tästä joulusta jäi todella hyvät ja lämpimät muistot. Ja itse asiassa huijasin, onnellisia kausia on ollutkin kolme. Koska seuraava niistä seurasi nyt viime kesänä. 

Niinkuin kerroin, isäni on huonossa kunnossa ja asuu hoitokodissa. Hänen hoitonsa on aika karmeaa katsottavaa. Että kuinka raihnaiseksi ihminen voikaan mennä, ja kuinka muiden armoilla voi ollakkaan. Elettiin kevättä 2010, kun asiat tämän talon osalta alkoivat selkiämään. Monta asiaa silti oli isoina kysymysmerkkeinä, koska ajattelin, että en yksinkertaisesti pärjää yksin omillani isossa talossa lasten kanssa. Äitini oli ollut jo hyvän aikaa ilman alkon tuotteita ja toivoin tietenkin, että se tola pitää. Kunnes sain idean.. Äitini raha-asiat olivat edelleen hunningolla. Hän oli niitä saanut jo jotenkuten kuntoonkin, mutta vielä oli tekemistä. En myöskään halunnut nähdä äitiäni samssa kuosissa, missä isäni hoitokodissa oli, vaan ajattelin, että voisin tulevaisuudessa, vanhuuden alettua painaa, hoitaa häntä kotona.  Päätin tarjota hänelle mahdollisuuden, joka hyödyttäisi myös minua. Hän saisi asua talon yksiössä ja katsoisi lasten perään minun ollessa töissä. Eikä hänen tarvitsisi maksaa asumisestaan mitään muuta kuin omat sähkönsä. Tarjosin hänelle jopa puhelinliittymän, koska hän ei maksuvaikeuksien takia saanut omaa. Ja näin tehtiin, hän muutti saman katon alle, mutta omaan asuntoonsa. Kesä oli hienoa aikaa. Kuljimme yhdessä, hulluttelimme ja teimme yhdessä ruokaa ja olimme vaan. Asiat kulkivat omalla painollaan. Kunnes alkoi rytistä. Odotin, että jonkunlainen kulttuurishokki tekee tuloansa, kun hän suurkaupungista muuttaa kutakuinkin täysin landelle. Mutta se ei riittänytkään. Shokki, oli lievä ilmaisu tulevasta. Talossa ei ole antenneja.. hän on innokas teeveen katsoja. Wc pönttö oli rikki, joten minä priorisoin ja ostin uuden pöntön ja asennutin sen. Ei maksanut ihan paria euroa sekään. Minusta kivampi toimiva vessa ku telkkari... No, kaksiviikkoa eteenpäin oli jo rahaa ostaa antennikin. Mutta muoripa ei halunnut lähteä ostoksille, koska ystäväni oli katsonut häntä pahalla silmällä!!! Kevyttä vainoharhaa.. Puhun hänestä pahaa selkänsä takana. Jokseenkin kiusaantuneena en sitten ostanut antennia. Olkoon ilman jos kiukuttelee kuin lapsi. Tuli sähkölaskun aika. 15e lasku saikin sellaiset padot aukemaan ettei mitään rajaa. Olin pyytänyt hänet asumaan luoksemme tehdäkseni hänen elämästään helvettiä. Kiusasin ja tyrkytin tyhmiä almujani. Lapsianikaan en osannut oikein kasvattaa. 7 vuotias kuulemma vittuilee, koska olen niin opettanut ja 4 vuotias haukkuu pummiksi, koska olen niin opettanut. Äimistyneenä pyysin jopa lapseni paikalle pyytämään anteeksi jos näin on tapahtunut. Tosin 7 vuotiaalla on uhmaa muutenkin ja 4 vuotias oli sanonut Mummi, mutta hän oli halunnut(?) kuulla sen pummi. Tai jos on pummiksi puhutellut, ni ei varmasti ole edes ymmärtänyt mitä se tarkoittaa. Ja kun anteeksipyynnöt tulivat, niin mitä tekee armas mummi. Sytyttää tupakan ja ilmoittaa lapsille että painukaa helvettiin. Ja minun lapsillehan ei noin puhuta. Ja piste. Anteeksipyyntöön, vieläpä tuon ikäisille, vastataan asiallisesti. Neiti luuli pitkän aikaa, että mummi lähti hänen takiaan. Huoh. Jopa avioerosta selvittiin kunnialla, ja nyt ero mummista koittelikin sitten oikein urakalla. Sen jälkeen lapset poistuivat paikalta ja minulta paloi hihat täydellisesti. Että minä en yritä mustamaalta häntä seläntakana, ihan oikeasti haluan vain pelkkää hyvää. Muutenhan se on kuin sahaisin omaa jalkaani. Että tahtoni oli hyvä, mutta epäonnistuin siinä ilmeisesti täydellisesti. Pyysin anteeksi, ainakin 24 kertaa. (kyllä, laskin!) mutta anteeksi antoa ei herunut vaan lisää ryöpytystä. Kuulin olleeni koko pienen elämäni piikki hänen lihassaan. Kuriton ja kurja. Kysyin, että missä se turvallinen äiti oli silloin kun nyrkki aikanaan heilui, vastaus oli, että sinä aina keksit noita juttujasi. Tai kun sukulaismies kosketteli sopimattomasti, niin pyh, et koskaan edes kertonut siitä minulle. Voi äiti, kerroin, mutta koskaan sinä et minua kuullut. Koskaan et oikeasti ollut läsnä. Sanoin että tähän ongelmaan on vain yksi ratkaisu, ja hän hönkäisi samaan rahaan että minä muutan pois. Ja kyllä se oli se ainoa ratkaisu minunkin mielestäni. En kiukulta, häpeältä ja suuttumukselta osannut ajatellakkaan mitään muuta vaihtoehtoa. Kirjoitin jossain kohtaa hänelle myös kirjallisen häätöilmoituksen, että hän saisi pontta asuntohakemukseensa, että saisi itselleen asunnon pikaisesti ja pääsisi omaan rauhaansa. Kärsin hänen puolestaan siitä, että olin hänet maalle edes houkutellut. Ne suomut. ne tippuivat silmiltä juuri tässä kohtaa. Että miksi minä olen aina se joka pyytelee anteeksi pyytämästä päästyään. Miksi minä aina nöyrryn ja aina otan vastaan uudet "iskut". Miksi aina tulee paha mieli, kun on tekemisissä oman äitinsä kanssa?? Päätin että tämä on piste. Jos anteeksipyyntöä ei kuulu, minä en nöyrry. Minä en ole velvoitettu mihinkään. Olen aikuinen ihminen ja ymmärrän, että toisella osapuolella on valtavan suuri ja raskas taakka harteillaan, eikä pätkääkään osaamista sen purkamiseksi. Ei yksi-kaksi-eikä varmasti edes sata psykiatrin työvuotta riitä purkamaan sitä katkeruutta ja mielipahaa, mitä tuo ihminen on sisälleen imenyt. Ymmärtäjiä löytyy ja päähänsilittelijöitä, mutta minun osaltani se on loppu. En aio olla mahdollistajana enää yhdellekkään mielipahalle joka kohdistuu minuun. Olenko julma?? Taidan olla.. Mutta en ainakaan itselleni. Valtavan kyynelvirran ja ajatustyön jälkeen päädyin tähän ratkaisuun. Silti se kaivelee sisuksia aika-ajoin.

Tässä kohtaa yhtäkkiä myös menetin sukulaiseni. Se, jota eniten rakastin, ilmoitti, että minä olen terapian tarpeessa. Äänestä paistoi viha minua kohtaan. Että minä olen toiminut väärin. Että minun olisi vaan vielä pitänyt jaksaa ja ottaa lisää purkauksia vastaan. Mutta kun se selkä katkeaa jokaisella joskus. Nyt oli minun selkäni. Mä en vaan jaksa enään. Eikä kukaan minua siihen enään pakota. Mä olen niiiiin pahoillani vain siitä, että tätini meni pesuveden mukana, mutta sekään ei saa muutettua sitä tosiasiaa, että äidilläni ei ole enää sijaa elämässäni.

Kaikki tietävät senkin, kuinka alko äidille maistuu. Luulin, että hän oli täällä ollessaan selvinpäin. Väärä ja ruusuinen luulo. Naapurinsetä ties kertoa, että ei se kaljaa kiskokkaan, vaan alkon tuotteita, ja kun kiskoo, niin nenäänsä ei mökistä ulos juuri laita. Alkoholisti on aina alkoholisti ja se ajattelumaailma!!!!!! Kun mikään ei ole koskaan oma vika, kun aina se vika löytyy muista. Ikinä koskaan milloinkaan, hän ei ole anteeksi pyydellyt, kun ei ole vääryyttäkään ketään kohtaan tehnyt.

No, äitipäs kävi oven takana tässä kuukausien hiljaiselon jälkeen. Yöllä, ennen puolta yötä. Tuomassa lapsille pakastettua kanaa! Arvatkaa oliko selvinpäin..? Niimpa. Asiasta huomautettuani, olin taas kamala, olin se joka oli sanonut viimeksi pahemmin, haukkunut julmemmin ja ollut inhottava ja panettelinkin vielä. Vaan ei ollut hänellä edes pokkaa selvinpäin tulla juttelemaan.  Kurja olin senkin jälkeen kun kerroin, että ennenkuin hän pyytää anteeksi, minä en edes keskustele asioista. Anteeksipyyntöä ei tullut, joten jätin hänet ulos seisomaan. Yksin itkin taas pahaa oloani peiton alla episodin jälkeen. Tuli tekstiviesti perään; Anteeksi, vaikka en tiedä mistä. Johon vastasin että anteeksipyynnöllä on merkitystä vain silloin kun sillä jotain oikeasti tarkottaa. Ja vastaus oli perään että niimpä, eli ei sen väliä tai jotain muuta yhtä hempeää. Yhteydenottoja ei ole yrittänyt sen jälkeen. Lapsia hän yrittää lähestyä. Ja koen sen jotenkin kiusallisena. Lasten kanssa on asiaa puitu, että mummi ei ihan ole terve. Ymmärtävät kukin tavallaan. Valehtelusta on jäänyt jo lapsillekkin useampaankin kertaan kiinni. Lapsetkin ymmärtävät että vastuullinen aikuinen ei käyttäydy noin. Mutta tilanne on jotenkin kurja. Rintaa puristaa, kun tiedän, että hän asuu nyt samalla kylällä. Jopa saman tien varressa jossa mekin asutaan. Mä oon teflonia, kestän mitä vaan. Mutta nuo lapset. Ettei niille nyt enään tulis moisesta ihmisestä päänvaivaa, surua  ja ahdistavia ajatuksia. Kun ei ne ihan täydellisesti pysty asioita kuitenkaan ymmärtämään. En todella halua että äiti manipuloi lapsiani, niinkuin hän on minulle, sisaruksilleni ja lähisukulaisillekkin tehnyt, koko elonsa ajan. Nainen joka on parantunut leukemiasta, epilepsiasta ja hivistä. Niiiiiimpä. Pääkoppa on pahasti epäkunnossa vieläkin. Mutta sehän onkin minun mielipiteeni vainen. Ja näillä eväillä pitäisi jatkaa. Miten se vaan joskus tuntuu niin luonnottoman vaikealta.

Sain tänään  tällaisen tunnustuksen blogilleni. Kovasti kiitän ja kauniisti kumarran 

Tähän tunnustukseen kuuluu vähän tehtäviäkin:

1. kiittää tunnustuksen antajaa

2. kertoa kahdeksan asiaa itsestään, joita ette vielä ehkä tienneet

3. jakaa tunnustus kahdeksalle blogille

4. kertoa tunnustuksesta heille.

 1) Kiitokset tosiaan joo; tunnustukset aina mieltä lämmittää. Niin virtuaaliset kuin face-to-facekin. Heli blogia seurailen säännöllisen epäsäännöllisesti, yleensä kaakkuja ihaillen ja vinkkejä hakien. Itsellä vaan tuo kakkujen värkkäyskin on ollut aikast pitkään ihan pakkasen puolella, mutta katselemassa on ollut aina kiva käydä 

2) Kahdeksaan asiaa, jota ette minusta tienneet...hmmmm. Aika paha. Onks se sit niinku "saatte potkut" -menetelmää heti, jos tuleekin asiaa joka on jo kerrottu? XD No koitetaan.. 1. Olen ollut yhden (1!) kerran elämässäni moottoripyörän kyydissä. Ja pelkäsin aivan vimmatusti. Se viisi minuuttia jonka siellä istuin, tuntui varsin pieneltä ikuisuudelta, mutta selvisin hengissä. Jännitys oli niin käsin kosketeltavaa, että ilmassa ritisi. Silti, voisin mennä uudestaankin, jos luotettavalta vaikuttava henkilö sellaista pyytäisi. Itse en kyytiin uskaltaisi edes ruinata :oZ  2. Minulla on maailman parhaat sisarukset  Ilman heitä, en olisi tänään tässä. 3. Käyn hitaalla. Siis jopa enemmän kuin ennen. Ja nyt sille on löytynyt syykin ja saadaan toivottavasti vähän kierroksia kuuppaan. Vaihteeksi hormoneiden kanssa ongelmia, tällä kertaa toimimaton kilpirauhanen. On meinaan aika rankkaa tajuta olevansa ihan pihalla, opiskelut ja koko muukin elämä tökkii pahemman kerran. Lauseet loppuu kesken ja sanat katoaa. Ja rankinta on se kun tajuaa että tämä ei ole se normaali minä, mutta siltikään et asialle voi itse mitään. Jospas se tyroksiini saisi pian sitä kaivattua potkua aikaan  4. Haluaisin nähdä sen elokuvan facebookin perustajasta, mutta en ole löytänyt sitä mistään. Nimimerkillä miten niin vahvasti addiktoitunut. 5. En pidä hajuvesistä, PAITSI Escadasta. Aaaaah, Sexy graffiti ja Taj sunset on ihan feivorittejani  6. iPhone on ehkä paras puhelin ikinä. Ensimmäinen puhelin joka on kestänyt minunkin käännähdykseni hajoamatta. Ja Villahousu on aivan fiiliksissä kun saa pelailla kaikenmaailman sanoja toistelevien tyyppien kanssa. Eikä se luuri siitäkään hajoa. 7. Haluaisin matkustaa Thaimaaseen. Jokin siinä maassa vaan vetää puoleensa. 8. Haluaisin vielä yhden tatuoinnin, mutta en ole vielä visioinut asiaa niin pitkälle, että tietäisin tarkalleen millainen sen pitäisi olla. Eli asia hautuu edelleen.

3) Ohhoh; olipas hankalaa. Sit tulis tää haastamis puoli... eli seuraavat kahdeksan olisi haastettu: Minttu Savon Sydämestä; Susikairan akka; MarsMarsin Marina; Meemu ja nyt oon niin julma et jätän loput haastamatta.. Nää on ne blogit joissa useemmin viihyn 

Kun sinut on merkitty, sinun täytyy kopioida tämä omaan blogiisi ja täyttää omilla vastauksillasi. Näin opimme toisistamme enemmän =) (ja mä oon nyt niin kurjimus, et en ees linkitä ketään. Napatkoon mukaan joka halajaa :o)) )

Miten menee? Olo on ku pienellä piri-oravalla.

Miten juot kahvisi? maito kahvilla.

Onko sinulla lempinimiä? Ninni

Mitä lajia haluaisit harrastaa muttet voi? Ratsastus? Tai voisin, mut muka en.

Minkälainen possu olisit, jos olisi pakko? Iso pinkki possu.

Onko sinulla koskaan ollut salaista ihailijaa? On. Ei vissii tarpeeks etevä ku sain asiasta vihiä?

Oletko koskaan käynyt naku-uinnilla? Olenkohan?

Mitä alkoholipitoista juomaa joit viimeksi? Tais olla perus päärynä sidukka. Tai kaks.

Olisiko elämäsi erilaista ilman alkoholia? Kenties.

Tiedätkö miten alkoholia kuuluu käyttää? Hallitusti.

Oletko koskaan lentänyt baarista ulos? Jeps...

Milloin olet seuraavan kerran humalassa? En ajatellut olla.

Paidan väri, joka on nyt päälläsi? Harmaa-musta tunika.

Ketä halasit viimeksi? Mun omaa Viidettä Villahousua.

Oletko pilkunviilaaja? Pedantti enemminki joissahii asioissa..

Millainen olet liikenteessä? Huoleton.

Minkä merkkistä autoa ajoit viimeksi? Wolkswagen Bora(t)

Pahinta koulussasi/työssäsiVai täällä kotona? Töissä. Hannele :oP

Pahinta lemmikissäsi? Ac/dc

Pahinta kotikaupungissasi? Toisissa asioissa ihan liian pienet piirit.

Pahinta kesässä? Pistävät pörriäiset. Mökkien ulkohuussit.

Oletko koskaan saanut 10 todistukseen? jaah?

Minne avainnippusi avaimilla pääsee? Mulla on vaan avain. Ei nippua.

Milloin viimeksi söit lääkkeen? Aamusta tuli vedettyä Beetä ja jotain muuta nappia PMS mouruun.

Oletko suudellut ketään fb-kaverilistallasi olevia? Jeps.

Stressaatko? Pyrin olemaan stressaamatta.

Ärsyttävin tapa herätä? Mukuloootten tappelu.

Tunnetko henkilöä, josta olet pitkään yrittänyt päästä väkisin eroon? Jebou.

Mikä olisi todennäköisin syy siihen, että olet jäänyt auton alle? Lennokkaat ajatukset.

Mitä teit ennen näihin kysymyksiin vastaamista? Juu tuupitin niin maan kauhiast ja paljo.

Erikoisin paikka, jossa olet nukkunut? EOS.

Eksoottisin eläin, jota olet koskenut? Laama?

Millainen riitelijä olet? Huutaja. Ilman riitaaki.

Mikä auttaa selviytymään mahdollisista suruista? Puhuminen.

Millaista insidehuumoria sinulla on ystäviesi kesken? Inside huumori on inside huumoria.

Oletko koskaan seurustellut saman henkilön kanssa kahdesti? Taidan olla?

Onko sinulla jotain outoja pelkoja? Ei outoja. Pelkoja kyllä. Esim käärmeitä pelkään ihan hirviästi.-

Mitä olet halunnut, mutta et ole saanut? Hmm? Eiku joo, taloon lämmitysjärjestelmää.

Mitä laittaisit jäätelöannoksen päälle? kastiketta ja strösseleitä.

Entä pizzan päälle? Kebab liha, oliivit, feta, jalopeno ja smetana. Ah, kuolausta ja nam.

Oletko koskaan haaveillut tietystä talosta? Joo. Kyl maar mää oon.

Koska viimeksi puhuit englantia? Just a minute ago.

Pahin haava/murtuma tms, mikä sinulla on ollut? Ei just tuu mieleen.

Millaisesta mukista viimeksi joit jotain? Kaffemukista kaffia kaverin luona.

Vaihdoin työpaikkaa. Teholla on varsin mukavaa ollakkin, haastellista tosin. Mut kaiken oppii ja aina oppii uutta, kun motiveissonia vaan tarpeeks löytyy.  Henkisesti välillä todella raskas paikka, ja huomaan useassa kohtaa kaipaavani ihan nuitten perus mummukoitten pariin. Kipinä saikkari opintoihin on palanu pidemmän aikaa, ja tuolla hääriessä tunne vaan vahvistui. Hainkin sitten opiskelemaan ja kuinka ollakkaan, Pääsin! Eli syyskuun alussa olen taas opiskelija. Työnohessa tosin!

Talo asia ei edennyt. Oli jo todella paha olo kaikesta pyörityksestä. Asunto missä asuttiin oli kallis, ja muuttaa ois pitäny. Tukia ei saanu ku rahat oli kiinni talossa, joka mulle omaisuudeksi laskettiin. Tuli sitten se hetki kun kiinteistövälittäjä ilmoitti ettei halua koko taloa edes myydä, kun se ei mene kaupaksi. Epätoivo oli aikamoinen. Kaivoin sitte eräänä yönä koko nipun taloa koskevaa prosyyriä arkiston kätköistä ja aloin lukemaan. Raporttia ja paperia toinen toisensa jälkeen. Havahduin siihen tosiasiaan, että yhdessäkään raportissa ei suoranaisesti lue, että talo olisi asumiskelvoton homeen takia. Siitä se ajatus sitten lähti...

Aamusella soitto terveystarkastajalle, joka ilmoitti että tarkastuskäynnit menee pitkälle syksyyn. Paitsi että siltä päivää olikin käynti peruuntunut ja puolen tunnin varoitusajalla keräsin kakrut kasaan ja lähdin tarkastajan kanssa taloa pällistelemään ja mittailemaan taas uusilla mittareilla. Terveystarkastajan raportti oli yksiselitteinen. Talo EI ole homeessa, mutta siellä on kosteusvaurio, joka vaatii korjauksen. Tosin kuivanut sellainen. Hajukin oli märän kuivuessa kadonnut.

Ajatukset mylläsivät melkosesti sen tuloksen jälkeen. Lopputulos oli se, että muutan lasten kanssa takaisin The Taloon ja remontoin korjausta vaativat osat pikku hiljaa. Pääsen halvemmalla niin, kuin että asuisin kalliissa (ja pienessä) vuokra-asunnossa kaupungissa. Lainat sain itselleni, ja lainhuudot yms. proseduurit siirrettiin nimiini, eli "ostin" ex miehen ulos talonkirjoista.

Muuttoa alettiin tekemään melko nopeasti pikku hiljaa. Isossa talossa oli helppo sulkea yläkerran märät tilat, kun vessoja on muutenkin useita ja suihkukin löytyy. Eli elämää korjaus ei haittaa millään lailla. Alakerran asunnossahan ei ollut kuin tyhjää, eli sen kanssa ei olisi ollut edes kiire. En edes aatellut ihan pikaseen mitään vuokralaiskuvioita sinne harkita.

Kuormaa kuskattiin.. kunnes yks kaunis sunnuntai päivä huomasin, että vettä valuu alakertaan oikein urakalla. Kolme päivää ja kolmetuhatta litraa oli tarkennettu arvio valuneesta. Syy: kiinteistövälittäjä (!) oli rikkonut yläkerrasta vessanpöntön. Siis oikeasti; ei voinut kuin nauraa. Nooo..sillon meinas itku kyllä ensin päästä. Olin pyytänyt kyseistä herraa viimeisen näytön jälkeen sulkemaan pöntön. Pöntön allahan on varta vasten hana tätä kyseistä toimenpidettä varten. Pyysin vartavasten kääntämään oikein kunnolla, ettei se jää valumaan. No herra välittäjä oli VÄÄNTÄNYT VESISÄILIÖTÄ niin että se oli rikkoontunut. ja aiheuttanut massiivisen vuodon. Mutta sitten se hurraa huutojen aihe; vuoto on tasan samassa kohtaa kuin edelliselläkin kerralla. Eli se mitä olisin ajan kanssa korjaillut hissun kissun. Nytpäs kävikin niin, että armas vakuutusyhtiöni haluaa välttämättä korjata koko paskan, eli täys lottovoitto. Remonttiin menee siis samat; yläkerran wc ja suihkutilat, ja uuden vahingon myötä KOKO alakerran asunto. Aikamoinen mäihä. Kuivaustoimenpiteitä harrasteltiin kyseisissä tiloissa pitkän aikaa, mutta viime viikolla on kuivurit siirretty pois ja odotellaan että Oy Remonttifirma Ab tulee aloittamaan urakan, joka minun olisi pitänyt alunalkaen yksin hoidella. Että aika juhlavaa, eikös :o))))

Työmatkat ja lasten hoitojärjestelyt aiheutti harmaita hiuksia.. Tässäkin kohtaa hivenen helepotti, kun jokseenkin rahavaikeuksissa kamppaileva äitini muutti alakerran toiseen pikku asuntoon asumaan. Kauheasti pohditutti, että kuinka sitä toisen naamaa niin liki jaksaa, mutta hyvin tää tästä on pötkähtäny käyntiin. Kuitenkin on omat kodit vaikka saman katon alla ollaankin. Äiti lupasi nuorimmaisen hoitaa vielä vuoden kotona, jolloin Villahousu pääsee sitten vuoden päästä aloittamaan eskarin. Nyt syksyllä Villis menee kirkolle päiväkerhoon. (ja odottaa tätä muuten jo kovasti ) ja muun ajan Mamma sitten kattelee näiden perään.

Vähän puolihuolimattomasti laitoin jälleen kerran uuden työhakemuksenkin menemään. Ihan kodin vieressä on hoitokoti, johon hakivat vakinaista työntekijää. Ja kuinka ollakkaan, sain senkin. Aloitan uudessa paikassa 1.8, eli viikon päästä. Nyt kuulin että työsopimustani tehollakin olisi jatkettu vielä yllin kyllin, mutta toisaalta tuo vakipaikka vie kyllä voiton. Varmaan ajatellen syksyä ja koulunaloitusta, niin vallan viisas valinta kaikin puolin. Töissä ei tarvitse pinnistellä niin paljoa, kuin teholla olisi tarvinnut. Eli voi keskittyä enemmän koulunkäyntiin, ja työnkin osaa vaikka unissaan. Toisin kuin teholla olisi ollut.

Että varsinainen elämän muutos pienen ajan sisään. Tästä on taas ihan mukava jatkaa ja kattella eloa eteenpäin Koittas sitä päivittelyäki sit taas enemmän harrastella Tää on kuitenkin vallan kummallinen tapa selviytyä uskomattomistakin vastoinkäymisistä. Kirjottaminen todella on meditaatiota; ihan niinkuin Nataliakin sen on todennut

Päivittäin aikuisuus ei kovin kummosesti tunnu iholla. Jutut on ihan kakaran luokkaa kun päivät noitten kekaroitten kanssa hengaa ja hengittää. Aikuiselta ei myöskään tunnu, kun kaupassa heittäytyy lapsensa viereen makaamaan ja huutamaan. Tosin lapsen huudot loppui siihen. Aikuiselta ei tunnu kun joku asia menee pieleen ja kiukuttaa. Ja sitä kiukkua jakaa sitten näille armaille, jotka tielle sattuvat väkisinkin. Tai kun tekee muuten vaan asioita ihan vaan sen takia "koska lapsettaa".

Mut nyt iski ikäkriisi. Ensimmäistä kertaa ihan oikeasti tuntuu vahvasti aikuiselta. Ja mikäpä kumma sen sai aikaan? Mun esikoinen pääsee ripille. Lyhyesti ja ytimekkäästi. Oman esikoisen rippijuhlan lähestyminen sai aikaan ihan hillitöntä vanhojen muistelua ja se järjetön tunne siitä, että aikaa ei tosiaan voi kelata takasuuntaan.

Joskus ajatteli aikuisuuden alkavan siitä kun täyttää kahdeksantoista, saa ajokortin, saa äänestää, muuttaa omaan kotiin, menee naimisiin, saa lapsia ja sellaista aika tavallista settiä. Mutta nyt se vasta tuntuu siltä, kun oma esikoinen todellakin astuu konfirmoitavaksi. Esikoisella on kaikki elämä vielä edessään. Kohta takataskussa on lupa olla kummi, on lupa mennä naimisiin kirkollisesti, lupa olla melkein aikuinen. Tai jos ei ihan aikuinen niin ainakin siinä täysi-ikäisyyden korvilla. Opiskelu, ehkä intti, oman kodin löytäminen, tyttöystävä, aviopuoliso, lapset, mitä se sitten ikinä keksiikään haluta ja toivoa. Kaikki tiet avoinna ja uudet polut löytäjäänsä odottamassa.

Mut hei, elämä on aika ihanaa. Lapset kasvaa ja yht äkkiä joutuu huomaamaan että nehän pärjääkin. Ei ole ihan kaikki aika hukkaankaan mennyt. Olen ollutkin ihan hyvä äiti, ehkä jonkun hetken ihan hyvä aikuinenkin